Vauvakuukaudet – Elokuu

Gigi syntyi heinäkuun viimeisenä päivänä, eikä sen jälkeen mikään ollut ennallaan. Elokuu meni hapuillessa uudessa roolissa, äitinä. Se oli ehkä tähän mennessä se mullistavin kuukausi, kun ei oikein tajunnut vielä mitä oli tapahtunut ja yhtäkkiä piti mukamas osata ja tietää vaikka mitä. Vaikka eihän se niin ole. Kuten sanottu, äidiksi kasvetaan. Koska jälkikäteen on hyvä olla viisas ja myös vähän nauraa itselleen, kirjoitin (ja kirjoitan) mitä ensimmäisistä kuukausista jäi käteen. Palataan siis ajassa muutama kuukausi taaksepäin. Mihin tää aika menee!

 

Elokuussa olen:

Itkenyt sitä, että kasvaisipa pieni rääpäle jo isommaksi ja sitä, että voi kun se ei koskaan kasvaisi isommaksi.

Lukenut tekstejä vanhemmuudesta; miten lapsi on vain hetken lainassa ja pakahtunut tunteesta, että ihan just kohta tuo oma kaksiviikkoinen lähtee jo maailmalle eikä enää tarvitse äitiä.

Oppinut hotkimaan oman aamiaisen, lounaan, välipalan ja illallisen.

Ahdistunut, kun olen yrittänyt tulkita vauvan eri itkuja.

Jännittänyt hulluna uloslähtöä vauvan kanssa. Mitä jos se alkaa itkeä vaunulenkillä tai kauppakeskuksessa!

Saanut jostain itseluottamusta ja päättänyt vain lähteä lenkille vauvan kanssa, viis itkuista. Ja olipas se kauheaa.

Googlettanut enemmän kuin koskaan.

Käynyt Ikeassa ja kokenut fyysistä ikävää muiden lasten itkiessä lihapulla -jonossa.

Hämmentynyt siitä tunteesta, miten muiden lasten itku ei enää ärsytä vaan saa ikävöimään omaa.

Intoillut mahattomuudesta ja sen tuomasta vapaudesta niin pukeutumisen kuin liikkumisenkin suhteen. Voin taas nojata lavuaarin ylle ja avata auton oven pelkäämättä mahan jatkuvaa osumista tielle.

Syönyt epäterveellisemmin kuin raskausaikana koskaan, kuitenkin pysyen (kiitos imetyksen?) raskautta edeltävissä kiloissa. 

Juonut yhden lasin shampanjaa. Yhden!?

Pessyt pyykkiä vähintään koneellisen päivässä. Ja se sähkölasku…

Hämmentynyt siitä, miten äänekäs voi vastasyntynyt olla. Örinää, mörinää, sirkutusta, ujellusta ja maailmantuskan huutoa päivät pitkät.

Miettinyt niiden äänien perusteella, onko se edes vauva vai sittenkin ehkä raptori. (Kts. Velociraptor)

Odottanut sitä kuuluisaa kaiken anteeksiantavaa hymyä. Ehkä syyskuussa?

Tykittänyt puhelimen muistin täyteen kuvia nukkuvasta rääpäleestä ja ihmetellyt niitä katsellessa, että onko tuo tosiaan mun?

Odottanut että vauva menisi nukkumaan, että saisin juoda kahvin, lukea lehden tai syödä lounaan ja sen tapahtuessa toivonut seuraavassa hetkessä, että heräisipä se jo. Varsin järkeenkäypää, mutta mikä toisaalta näissä hormonihuuruissa olisikaan.