Vuosi ja 16 päivää – musta tuli taaperoimettäjä

Kirjoitin helmikuussa ajatuksia imetyksestä, saamastani olemattomasta avusta sen suhteen ja kovista kivuista mitä se aiheutti alkuun. Tuolloin olin imettänyt hieman yli puoli vuotta. Nyt takana on imetystä yli vuoden verran, joten musta on nyt sitten virallisesti tullut taaperoimettäjä. Ja se totisesti onkin jotain aivan muuta, mitä se oli vielä puoli vuotta sitten. Parhaiten sitä voisi ehkä kuvailla niin, että lapsi joogaa, zumbaa ja potkunyrkkeilee samalla kun roikkuu rinnassa. 

Oma suhtautuminen imetykseen on muuttunut kuukausien aikana täysin. Alussa sinnittelin vain päivästä toiseen kipujen kanssa ja mietin että yritän kestää siihen saakka, kunnes vauva on puolivuotias. Että sitten olen suoriutunut puolen vuoden suosituksesta ja voin lopettaa. Kun imetys yhtäkkiä muuttuikin luontevaksi ja helpoksi, ajattelin että ehkäpä sinne vuoden ikään saakka. Koska miksi ei. Se on ollut selvästi lapselle tärkeää ja vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani, myös minulle. Ajatus sen lopettamisesta nyt tuntuu haikealta ja jotenkin niin kovin lopulliselta.

Viime viikkojen aikana olen kuitenkin kokenut sen ajoittain hieman raskaana ja miettinyt imetyskertojen vähentämistä päivittäin. Pääasiassa siksi, että Gia haluaisi roikkua rinnalla yli kymmenen kertaa päivässä. Repii paitaa, tökkii tissejä ja kun sanon ettei nyt ole maitoa, puhkeaa huutamaan. Ei auta että tarjoan vettä, vaan repiminen ja itku jatkuu ja yltyy. Kunnes luovutan. En tiedä johtuuko se tästä takiaisvaiheesta vai kolkutteleeko kulmahampaat, mutta tämä on kyllä käynyt suhteellisen raskaaksi jo valmiiksi raskaan vaiheen päälle. Käydessämme yksivuotisneuvolassa kysyin, mitä mieltä siellä ollaan imetyksen jatkamisesta. Kerroin myös tästä jatkuvasta roikkumisesta ja siellä kehotettiin vähentämään, vaikka aiheuttaisikin hieman itkua. Hieman, heh. 

No mitä nyt aion? En tiedä. Joka toinen hetki päätän, että lopetan koko homman. Eihän siinä ole mitään järkeä että pitäisi olla tissi esillä puolen tunnin välein. Kyse kun ei enää ole maidontarpeesta vaan jostain muusta. Toinen osa minusta himmailee. Mitä jos kulmahampaat ovat tulossa ja rinta on niihin kipuihin paras lohtu ja lääke? Ajatus siitä, että lopettaisin vain seinään ja antaisin lapsen itkeä ties kuinka kauan, tuntuu järjettömältä. Ihanteellisinta olisi että voisin jatkaa – koska niin mielelläni vielä jatkaisin – että imetyskertoja olisi päivän aikana muutamia, ei yli kymmentä. Mutta miten ihmeessä voisin vain vähentää kevyesti, ilman sitä huutorumbaa? Olisipa tähänkin jokin kaikille kivuton ratkaisu.