Kun on raskaana ensimmäistä kertaa elämässään, tulevat monet asiat yllatyksenä odottajalle. Omat käsitykseni raskaudesta pohjautuivat vain ystävieni onnelliselta ja sereenilta näyttävään olotilaan, ja sitten synnykseen, joka onkin sitten toinen stoori. Mutta oikeastaan tajusin, että en ole koskaan ollut tietoinen, jos kaverini on ollut raskaana ensimmaisellä kolmanneksella. Suurin osa kertoo raskaudesta vasta ensimmäisen kolmanneksen päätyttyä. Lisaäksi ystäväni, jotka olen nähnyt raskaana ovat olleet Suomessa, kun minä taas asun ulkomailla, eli kuulumisia on ajoittain vaihdettu vähemmän, mikä on normaalia! Pariisin (ent. koti) ja Milanon (nyk.koti) kaveripiireistäni olen ensimmäinen, joka saa lapsen.

Minut on yllättänyt luonnollisesti moni asia ja sain idean kirjoittaa aiheesta bloggaajalta  https://www.lily.fi/blogit/uusi-mutsi/  🙂  Jaamme varsinkin tuon ”krapulan” ensimmäiseltä kolmannekselta.

Ensimmäisen kolmanneksen loppupuolta maaliskuussa  ja pieni masu siellä pullistelee.

1.”Krapula” 24/7

Tein raskaustestin viikko kuukautisieni myöhästymisestä (olin 95% varma, että olen raskaana, sillä minulla on aina ollut hyvin säännölliset kuukautiset). Sehän näytti positiivista ja en tiedä oliko placebo, mutta jo seuraavana päivänä aloin tuntemaan hieman huonoa oloa aamuisin sekä päänsärkyä. No, tämähän ei ollut vielä mitään siihen verrattuna, joka tuleman pitää, ja joka ei todellakaan ole placebo.

6.raskausviikolla minulla alkaa olla niin huono olo, että en pysty enää keskittymään kirjoittamaan tai edes lukemaan mitään, mikä vaatisi kriittistä otetta. Kahvi alkaa ällöttämään, niin kuin myös merenelävät ja nilviäiset, sekä kaikki makeat herkut. Tämä on hassua, sillä normaalisti juon kahvia noin 3 kuppia päivässä ja herkkujakin kyllä menee, yleensä jo aamulla suklaacroissantilla tai sitten paahtoleipää nutellalla. Illalla saatan myös jälkiruuaksi syödä vähän suklaata.Sama noiden merenelävien ja nilviäisien kanssa, suurinta herkkuani ennen raskautta.

Pinnistelin pari päivää yrittäen tehdä kaikkea normaalia. Tuolloin olimme poikaystäväni äidin luona Etelä-Italiassa joululomilla ja elettiin joululomien välipäivä aikaa. Kävimme edelleen ulkona syömässä ja näimme kavereita, jotka tiesivät että olen raskaana. Se ehkä helpotti jaksamista, kun kaikki halusivat kuulla mitä minulle kuuluu, niin ei tarvinnut keskittyä muiden tarinoihin. En tiedä olisinko siihen kyennyt. Uteliaisuus muita kohtaan nimittäin kuihtuu pahoinvoinnin voimistuessa.

Jos syötiin ulkona, piti minun heti tilata perunoita tai ranskalaisia alkupalaksi, jotta olo helpottui. Huono olo paheni, jos nälkä pääsi hiipimään vähänkin.  Ruokailun ajan minusta tuntui paremmalta. Kotona söin sipseja tai leipää ennen ruokailua. Opin kantamaan myös pientä sipsipussia laukussa aina varmuuden varalta.

Uudenvuoden päivänä söimme pitkän kaavan mukaisen lounaan poikaystäväni sukulaisten kanssa.  Meitä oli iso pöytä ihmisiä ja olimme juuri kertoneet niillekin, jotka eivät vielä tienneet, että olen raskaana. Olisin halunnut olla mukana keskustelussa, mutta kun olin tullut ruuasta täyteen, olin sosiaalisesti aivan TÖÖT. Jouduin pyytämään anteeksi ja lupasin tulla takaisin ennen kuin vieraat lähtevät kotiin. Menin sänkyyn nukkumaan enkä herännyt kuin vasta illalla, kun vieraat olivat jo lähteneet.

Tuosta päivästä lähtien, 6.raskausviikolla tajusin, että en pysty tehdä enää normaali asioita. Emme menneet enää ulos muutenkuin ihan pakollisielle happihypylle. En jaksanut enää ihmisiä, paitsi poikaystävääni.

Odotin Milanoon pääsemistä, sillä ajattelin että omassa kodissa voin koomata yksin eikä tarvitse pyydellä anteeksi keneltäkään. Päivät, viikot ja pari kuukautta menivätkin Milanossa leffojen, netflix-sarjojen, sekä kirjojen parissa, jotka olin jo lukenut. Huom. uuteen keskittyminen ei ollut mitenkään mahdollista. Myös ruokahaluni olivat muuttunut täysin (ks. viimeinen kohta alhaalta).

Aamupahoinvoinnista puhutaan paljon, mutta monille raskauspahoinvointi ei ole vain aamulla, vaan se on verrattavissa elämänsä pahimpaan krapulaan ja se samalla, kun on heiluvassa laivassa avomerellä.  Ja sitä yhtä mittaa 3 kuukauden ajan, joka tunti päivästä. Vain unessa ollessa pääsee karkuun karmeaa oloa.

Mikään ei oikeastaan auta raskauspahoinvointiin. Paitsi vertaistuki. Vertaistuki auttaa, eli jos sinulla on kavereita, joilla on ollut samanlainen alkuraskaus, niin kerro heille kuulumisia.

2. Kemiallinen nälkä 

Kutsun tätä kemialliseksi näläksi, sillä tuntui ihan kuin sisälläni olisi jotain muuttunut. Näläntunne ei ollut enää pieni viesti kropassani, vaan se  oli muuttunut huutavaksi kivunoloiseksi tunteeksi sisälläni, jota ei voinut olla kuuntelematta. Ennen raskautta olen aina kestanyt hyvin nälkää. Minulla riittää hyvin energiaa pitkäänkin päivään, saan energian muualtakin kuin syömisestä ja nukun paremmin, jos minulla on maha tyhjä. Tämä ei tarkoita sita, ettenkö rakastaisi syömistä!

Sudennälkä alkoi viela hieman aikaisemmin kuin pahoinvointi, eli raskausviikolla 4 ja 5.  Ensimmäiset yöt jouduin heräämään yöllä ja menemään syömään hedelmiä keittiöstä. Minulla oli muuten hyvä olo, joten hedelmat menivät kyllä helposti alas. Opin, että täytyy syödä iltaisin enemmän kuin mihin olin tottunut. Olen aina ollut hoikka, ehkä ajoittain siinä rajoillakin. Mutta vauvan kasvattamiseen sisällä tarvitaan myös rasvaa, joten kroppa piti huolen, että syön tarpeeksi.

Minulla nousikin paino ensimmäisen kolmanneksen aikana jo 5 kiloa. Olen pitkä, niin ei sitä hirveästi edes huomannut, tuntui että se meni joka puolelle niin tasaisesti.

Monet vaatteista löysivät uuden käyttötyylin, kun maha alkoi pullistua. Normaalisti pidin näitä kuvan nahkashortseja lantiolla, mutta alkuraskauden aikana shortsit pysyivät ylhäällä vyötäröllä ilman ongelmaa! Toisella kolmannekselle eivät mahtuneet enää mitkään ennen raskautta käyttämäni shortsit ja housut. 

3. Vauvantulosta kertominen tapahtuu yleensä 13 raskausviikon jälkeen 

Me kerroimme kaikille kavereille iloisista uutisista samana päivänä, kun olimme tehneet testin (rv 4- 5). Se oli jouluaatto. Italiassa jouluaaton illallinen syödään perheen ja sukulaisten kanssa, mutta keskiyöllä mennään näkemään kavereita piazzalle ja baarehin. Silloin toivotetaan hyvät jouluaatot ja puhutaan, mitä ollaan syöty illalliseksi (italialaisten mieluisin keskustelunaihe <3 ). Me kokoonnuimme noin 20 kaverin kanssa Molan, pienehkö mutta kaunis kalastajakaupunki merellä lähellä Baria, piazzan parhaimpaan baariin. Poikaystäväni kertoi minulle, että haluaa ostaa drinkit kaikille, ja kertoa että me odotetaan vauvaa. Kenelläkään kaveriporukasta ei ole vielä lapsia ja suurin osa asuu vielä omilla vanhemmillaan. Eli uutisten kertominen todella kutkutti! Itsekin olin jotenkin aivan sumussa onnellisuudesta ja halusin kertoa kenelle vain ja niinpä suostuin poikaystäväni ideaan. En kyllä katunut. Ilta oli aivan ihana, monet kavereista herkistyivät kyyneliin ja me saimme viettää illan ihanassa onnellisuuskuplassa puhuen perheenperustamisesta ja tulevaisuudesta.

Seuraavana päivänä varasimme ajan verikokeeseen, joka vahvistaisi raskauden. Minä ajattelin, että miten niin vahvistaa, minähän olen raskaana. Me heräsimme siihen todellisuuteen, etta vielä on monta tärkeää steppiä ennen kuin monet uskaltavat edes ilmoittaa kaveriporukoilleen  tai edes perheilleen olevansa raskaana!

Oli kuitenkin ihana kertoa jo ihan alusta alkaen, että olen raskaana. Se helpotti sitäkin, että ihmiset ymmärsivät minun olevan väsynyt ja huonovointinen. Onneksi kaikki on mennyt hyvin, emmekä joutuneet tippumaan korkealta. Tekisin sen varmasti uudestaan, silläkin uhalla, että koskaan ei tiedä mitä tapahtuu.

Joulun ja Uuden Vuoden välipäiviä Polignano a Mare merikaupungissa. Raikas ilma auttaa hetkellisesti raskauspahoinvointiin, mutta valitettavasti ihmeitä ei voi odottaa.

4. Vain suomalainen ruoka menee alas

Viimeisenä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä ensimmäisen kolmanneksen yllärinä, on nostalgia lapsuuden ajan ruokaan. Kun pahoinvointi minulla alkoi, ihan kaikki ruoka mita olin tähän asti syönyt Italiassa, alkoi oksettamaan. Risotot, pastat,  pitsat, kalaruuat, (jos ne oli tehty italialaisittain) ja jopa pavut. Tämä oli uskomatonta. Olen aina ollut joustava syöjä, tarkoittaen että olen oppinut nopeasti syömään maassa maan tavoille. Lisäksi rakastan ruuanlaittoa! Ranskassa asuessani söin 100% ranskalaisittain ja Italiassa taas italialaisittain. Onneksi olen asunut ruokakulttuuriltaan kermakakun huipun maissa, että en tiedä, onko se sitten siitä johtuvaa tämä helppo sopeutuminen. Kuka ei esimerkiksi rakastaisi italialaista ruokaa?

Alkuraskauden aikana söin paljon leipää ja perunoita (muuseina/ uunissa/ keitettynä / ranskalaisina), johtuen siitä että en oikeasti keksinyt, mita muuta voisin syödä. Mitään muuta ei tehnyt mieli.  Vaikka pakkohan on joku ”kunnonruoka” olla, joka houkuttelesi. Pohdinnoissani menin niinkin pitkälle kuin Suomen ruokiin, ja minun teki heti mieli kaikkea sieltä muistin uumenista: makaronilaatikkoa, kinkkukiusausta, hernekeittoa, suomalaista ”italianpataa” (ei siis millään tavalla italialainen) , uunimakkaraa juustolla, lihapullia, kalapuikkoja, karjalanpiirakoita ja munavoita. Noh, ymmärrätte, lista on pitkä 😉 Katsoin lähes kuola valuen netistä suomalaisia arkiruokia. Kaikkia niitä ruokia, joita on syöty perheissä 90 –  luvulla ja  2000-luvun alussa. Minun teki siis mieli ruokaa, jota olen syönyt lapsuudessani. 

Meidän tyypillinen ensimmäisen kolmanneksen dinneri, turskaa ja  perunamuussia. Jos ihmettelette, että mikäs ihmeen lautasmalli  tuo on, missä on vihreä salaatti, niin ymmärrän!  Mutta Italiassa salaatti syödään vasta pääruuan jälkeen eikä pääruuan seassa. Se ikään kuin raikastaa suun syömisen jälkeen.  

Äitini teoria tähän on, että meidän kaikista syvimmät ruokamieltymykset ovat jo DNA:ssa. Eli kun nainen tulee raskaaksi, niin hänen ei tee pelkästään mieli lapsuuden ajan ruokia, vaan ruokia, joita oma äiti söi raskaana ollessaan. Koska tähän meidän kroppa uskaltaa luottaa! Sillä ravinnolla olen minä saanut alkuni, joten sillä pitäisi saada alkunsa myös seuraava pieni ihminen. Todella jännä, tästä jos joskus saataisiin tutkimustuloksia, niin kiinnostaisi kyllä kovasti. Onko kenelläkään muulla ollut samanlaista kokemusta ensimmäiseltä kolmannekselta? Raskauden pitää varmaan tapahtua ulkomailla, jotta samanlaiset olosuhteet täyttyvät. Korealaisen ystäväni kaveri koki saman, kun hän ulkomailla ollessaan tuli raskaaksi. Koko ulkomailla asumisen ajan hänkin oli syönyt vain paikallista ruokaa, mutta sitten raskaana maistui vain korealainen.

Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen minulla ei ole ollut mitään outoja haluja tai ruokamieltymyksiä. Eli tämäkin loppui kuin seinään, kun ohitin 15.raskausviikon. Seuraavassa postauksessa, kerron mikä yllätti minut toisella kolmanneksella! 🙂

• Niina

Maanantaina on hyvä aloittaa asiat. Aloitankin tänään blogin kirjoittamisen meidän elämästä täältä Milanosta, Italiasta. Nimeksi valitsin banaalisti ”Casa Italia”, koska kirjoitukseni tulevat koskemaan raskautta ja sen jälkeistä arkea täällä Italian kontekstissa. Raskaana oleminen, varsinkin se ensimmäinen kerta, on niin jännää, ja ne kaikki vaiheet ovat jotenkin niin erilaisia toisistaan, että minä ainakin etsin vertaistukea muista suomalaisista blogien välityksellä koko tämän ajan. Ja teen sitä siis vieläkin. Siitä se idea sitten syntyi, että voisin itse jakaa kokemuksiani isommallakin yleisölle, kuin vain kavereilleni ja perheelleni. Postailen muuten myös reseptejä, sillä rakastan ruoanlaittoa, ja minulla on pieni projekti siihen liittyen meneillään.

Kuka minä siis olen? Olen 30-vuotias, horoskoopiltani härkä, iloinen ja seikkailunhaluinen nainen alunperin Espoosta. Asuin kuitenkin suurimman osan kaksikymppisistäni Pariisissa, joten miellän itseni hieman pariisilaiseksi. Nimi, jota mietin paljon blogille olikin Diario di una vagabona – Kulkurin päiväkirja, sillä ehdin asua Pariisissakin lähes kaikilla sen 20 osa-alueella. Muuttaen välillä niinkin nopeaan tahtiin kuin kolmen kuukauden välein. Rakastan uusien paikkojen tutkimista, oli se sitten vaikkakin vain omassa kaupungissa! Joka tapauksessa Pariisista tullaan varmasti blogissakin myös puhumaan ja vertailemaan sitä Milanoon.

Diario di una vagabonda olisi muutenkin ollut sopiva nimi blogilleni, sillä muutin Pariisista Milanoon aika spontaanisti. Tapasin poikaystäväni elokuussa 2018 Etelä-Italiassa, kun olin siellä lomiani viettämässä. Hänkin oli siellä vain lomilla, sillä asui Milanossa. Tulevan syksyn aikana tuli hän moikkaamaan minua Pariisiin niin usein kuin vain annoin luvan (noin 10 kertaa), ja minä puolestani kävin kaksi kertaa Milanossa hänen luonaan. Kaupunki oli minulle jo ennestään hieman tuttu ja myös italian kieli, joka tietenkin helpotti sopeutumista vielä enemmän tulevaan kaupunkiini.

Niin sitten kävi, että marraskuussa 2018 päätimme yhdessä, että muutan Milanoon, irtisanouduin töistäni, ja ostin junaliput Pariisi-Milano jouluaatoksi. Junaan pakkasin ”koko omaisuuteni” miettien, että tässä sitä nyt mennään. Se oli jännittävää ja kutkuttavaa, vaikka oloni oli myös haikea. Olin muuttamassa kesärakkauteni perässä uuteen kaupunkiin ja maahan, olin jättämässä ihanat ystäväni ja vaivalla hankkimani ”piirit” Pariisissa. Mutta ajattelin kuitenkin, että noh, Pariisiin voi aina palata, jos hommat ei suju.

Hommat kuitenkin sujui, meidän suhde syveni ja ensimmäiseen vuoteen mahtui paljon juhlimista, Italiaan totuttelemista sekä matkustamista. Asuimme jopa 2  kuukautta Houstonissa Teksasissa poikaystäväni töiden vuoksi ja voisi sanoa, että sen jälkeen olemme olleet täysin erottamattomat. Kaksi eurooppalaista kaukana kotimaasta sai meidät ymmärtämään paljon asioita toisistamme, mitä ei pystynyt näkemään Euroopassa, sekä puhaltamaan yhteen hiileen ilman egoa. Loput vuodesta 2019 juurruimme kauniiseen Milanoon ja hankimme uuden asunnonkin, jonne pääsemme muuttamaan parin viikon päastä.

Missä vaiheessa kuulin sitten raskaudesta? Tasan vuosi siitä, kun hyppäsin junaan, joka toi minut Milanoon, eli jouluaattona 2019. Hassu sattuma! Nyt olen 6.kuukaudella raskaana.

Tervetuloa blogiini ja toivottavasti viihdyt parissani! 🙂

Ciao, ciao!

• Niina