NORMANDIAN AURINGON ALLA

 

En ole pitkään aikaan saanut muistutusta miltä tuntuu olla irtiotossa, kuplassa jonka ei täydy puhjeta ennen kuin niin päätetään. En ole myöskään ymmärtänyt viikonloppumatkojen ideaa, satunhan asumaan lähellä Välimerta ja Alppeja mutta silti. Viikonloppumatkat tuntuvat kauhean saastuttavilta ja pakonomaiselta kokemusten tuottamiselta. Ehkä olen sittenkin jo onnellinen jos pasta-annos ja kirjanluku kotona riittävät. 

 

Olin hieman huolissani hetkistä Pariisissa ennen ja jälkeen Normandian viikonloppua. Murehdin muistojani, mitä jos en kokenut kokeneeni tarpeeksi Pariisissa asuessani? Mitä minä edes tein Pariisissa muuta kuin vietin viikonpäivät ylimmän kerroksen toimistolla? Kamalan romanttiselta se kuulostaa näin kirjoitettuna, söin patonkia perjantaisin, join halvinta viiniä ja tupakoin ranskalaiselta parvekkeeltani jos oli varaa. Kävelin joka päivä Riemukaaren ja Louvren ohi ja elin kuukauden ilman läppäriä. Entä jos nämä muistot eivät riitä? Entä jos joskus kadun, pelkään että en tehnyt tarpeeksi nuorena ja tuolloin? Että en oppinut tarpeeksi asioita noin yleisesti? En kuitenkaan paikan päällä jaksanut murehtia asiaa. Sama uima-altaata katsoessa, mietin että hyvä ihminen mene nyt tuonne ja anna olla kyllä nuo tyhjät lasit keräävät itsensä ilman sinuakin. 

 

Tiedostan kuitenkin että välillä selitän asiat itselleni parhaiten päin koska ne tuntuvat liian raskailta muuten. Sekin on ihan ok.