KARKUMATKA

Tapasin ensimmäistä kertaa siskopuoleni.

Juuri täysi-ikäistyneelle, Viron lähiössä asuvalle teinille kaikki Helsingissä oli uutta, suurempaa ja jännittävää.

Niin macarons-leivokset, thairuoka ja pitkässä lasissa tuleva jääkahvi.

Yritä siinä sitten selittää vaikkapa raakaruuan konseptia kun maistelimme edellisessä postauksessa mainittuja raakakakkuja.

Tuli hassu olo, kuin joku olisi vetänyt maton alta.

Ei sellainen pidänpä hassuja juttuja arvossa ja kaikki tämä superlänsimaisuus on turhaa.

Vaan elävä muistutus siitä kuinka kutkuttavaa on kohdata uusia asioita, pieniä ja isoja.

Viikko siskoni tapaamisesta olin kylässä luokkakaverillani Munichissa, jossa silmille hyppi kaikki rahallinen vauraus mitä minulla ei ole.

Luulin luokkakaverini koiran ruokaa joksikin kalliiksi ihmisruuaksi, koska se oli niin hienossa lasipurkissa.

Olin hetken kuin siskopuoleni. Luokkalaiseni veti jääkaapista viisitoista eri artisaanijäätelömakua, kun tuli aika valita herkku elokuvan seuraksi.

Ja nyt olen Italiassa. Maassa jossa on huonot työnäkymät nuorille aikuisille, täydellinen sää ja parhaimman makuiset tomaatit maailmassa.

Matkustin junalla Munichistä Venetsiaan.

Luulin että tylsistyisin seitsemän tunnin matkalla.

Nostin katseeni matkalukemisestani (The Economist, aiheena Syyria), ei siitä enää ollut huolta. Kuva kertoo miksi.

En ole ikinä ollut Alpeilla, mutta viisi tuntia junan ikkunasta sai minut herkistymään. En myöskään ikinä ole ollut Venetsian biennaalissa, jossa vierailin eilen.

En ikinä uskonut että voisin matkustella tai oikeasti mennä haaveilemalleni Interrailille.

Herkistyin kaikkien näiden paikkojen kauneuden lisäksi myös pelkästä mahdollisuudesta nähdä ne.

Olen kiitollinen, enkä oikein tiedä mistä.

Ehkä sisäistin 032c-lehden manifestosta poimimani lauseen.

Your life is complete.

Vauraus tulee niin monessa muodossa, että välillä huippaa pysyä perässä.

On ihanaa karata ajatuksesta, että ei pysty.