Taannoinen Helsinki Fashion Summit oli kuin mainos tulevalle opinahjolleni Central Saint Martinsille ja sen muodin osastolle. Puhujissa oli kaksi alumnia – Henrik Vibskov ja Acnen miestensuunnittelija Christopher Lundman ja muut puhujat viittasivat koulun vaatesuunnitelun maisterinlinjaan tuon tuosta. Melkoinen muotiaiheinen juomapeli siis. Koulusta ovat valmistuneet esimerkiksi Celinen Phoebe Philo, edesmennyt Alexander McQueen ja kolmisen tusinaa muita  huippunimiä ja varmasti sitäkin enemmän heidän assistenttejaan. Maine on kova ja hakijoita riittää.

Yksi sellainen, paikalla.

Joskus ylä-asteella, kun harrastuksiini kuuluivat taidekerhon ja baletin lisäksi loputon netissä hengailu muotisivustojen parissa, päätin tietenkin mihin kouluihin haluaisin tulevaisuudessa. Eivätkö kaikki? Ai. Okei. Yleensä teineillä on ylä-asteella elämä ja miljoona kaveria joiden kanssa hengata kesäisin. Minulla oli unelmien lisäksi lista, jossa olivat Antwerpen, London College of Fashion tai mieluiten Central Saint Martins. Baletti jäi ja taiteesta tuli tärkeä sivuosa kun minä hurahdin muotiin, muotilehtiin, bloggaukseen ja merinovillaan huoneessani Espoon lähiössä.

Neljän vuoden kuvataidelukion jälkeen olin vähän hukassa ja en päässyt Taikkiin vaatesuunnitteluun viimeisestä vaiheesta. Itkin. Taisin itkeä koko kesän, sori kaverit. Oli yksinkertaisesti paska fiilis. Hain erään ihanan ihmisen avustuksella myöhäishaussa Tukholman Yliopistoon muotitieteeseen ja Karjaalle ruotsinkieliseen kansanopistoon opiskelemaan valokuvausta. Pääsin Tukholmaan taidehistorian kurssille (Ruotsissa voi rakentaa tutkintonsa eri kursseista), jonka torppasin. Samana päivänä kun opiskeluni Karjaalla alkoivat, minulle tuli sähköposti jossa toivotettiin tervetulleeksi muotitieteeseen. En mennyt. Vetosin rahanpuutteeseen, enkä tajunnut että opintolaina on olemassa. Ehkä en vain uskaltanut. Ehkä tiesin että tulevasta vuodesta tulisi aivan paras ja tapaisin lisää ihania ihmisiä, löytäisin itseni Italian Voguen nettisivuilla haastattelemasta Franca Sozzania ja myös haastattelun itsestäni blogiini liittyen. Kyllä, en voi itsekään uskoa edellistä lausetta.

Viime vuoden keväällä hain uudelleen yliopistoihin, nyt niihin joihin olin ”aina” halunnut – London College of Fashioniin ja Central Saint Martinsiin. Pakit tuli CSM:stä. LCF:stä ei. Hyväksyin paikan muotivalokuvaukseen kandin tutkintoon. Olin menossa. Samalla kuitenkin takaraivossa pyöri ajatus että mitä helvettiä juuri minä teen valokuvaustutkinnolla? Se ei tuntunut omalta. Olin menossa, koska en keksinyt muutakaan.

Sitten tapasin ihanan miehen.

Vietin kesän työharjoittelussa ilmastoidussa pr-toimistossa.

Ja päätin jäädä Suomeen.

Tänä keväänä taas vuoroltaan erosin, olin työharjoittelussa parhaassa lehdessä nimeltä Trendi, sain kymmenistä työhaastatteluista pakit ja jännitin hakuprosessia Central Saint Martinsiin, kandilinjalle nimeltä Fashion Communication with Promotion. Tähänastisesta pienestä elämästäni tämä kevät on ollut rankin ja opettavaisin ajanjakso. Muistatteko ne alkukevään säät? Hrrrr. Ei ollut niin kivaa mikään, paitsi päivisin kun olin Trendissä. Taisin olla hieman sekaisin Lontoossa sisäänpääsyhaastattelussani mutta onneksi olin kirjoittanut Vuokko Nurmesniemestä, mistä haastattelijat pitivät. Lohkaisin myös tanskan kieli, kuin kuuma peruna suussa -vitsin ja se taisi upota.

Sillä minä pääsin. Minä pääsin! I deeeeeeeed it!

Kiitos syydänsurukooman meni tosin pari kuukautta tajuta se.

Että olen tehnyt helvetisti töitä ja saavuttanut yhden suurimmista unelmistani.

Kouluhan se  on vaan mutta samalla minulle niin paljon enemmän. Nyt lähinnä naurattaa, minkäköhänlaista elämäni olisi jos olisin tajunnut aikaisemmin että voin ottaa opintolainaa? Opiskelisin toista vuotta Tukholmassa. Tai entä jos olisinkin mennyt Lontooseen jo vuosi sitten? Silloin en olisi tutustunut aivan ihanaan (ja kyllä, en käytä tällä hetkellä muita adjektiiveja kun ihana ja paras koska ei ole tarve) Trendin toimitukseen ja saanut tehdä oman alan juttuja jo nyt.

Ja sitten se raha. Koulun kuuluisan maisterikurssin johtajan sanoin:

”And because you were on a grant you could take risks and have a bit of fun, which to me is a big part of it, and you weren’t poverty-stricken and working in Starbucks all the time so you could mess up. But now it’s almost that you can’t mess up because you’ve paid all this money or you’ve got a loan, so you’re desperate to find out what you have to ”do”. As I keep saying, there is nothing you have to do.”

– Louise Wilson, jonka haastattelun löydätte myös uusimmasta brittien Voguesta.

Koulun maineen ja universiumin suopeuden on parasta toimia CV:ssä, sillä viisinumeroiset lainat eivät maksa itse itseään takaisin. Nyt on nimittäin kahden maan opintolainat. 

Olen aina tiennyt mitä haluan, mutta viimeisten vuosien – köh, välivuosien – aikana olen oppinut myös mitä en halua. Meille nuorille länsimaalaisille jotka haluavat kaiken, heti ja nyt, on joskus tajuttava myös se mitä ei halua nyt, tulevaisuudessa tai ikinä. Olen pikkuhiljaa oppinut luottamaan itseeni ja sanomaan heipat muiden mielipiteille. Jotkut taitavat käyttää tästä myös nimitystä aikuisuus.

Pari lyhyttä, mutta ytimekästä neuvoa mini-minälleni tai 16-vuotiaalle joka miettii koulutustaan tai oikeastaan kelle tahansa joka tuntee olevansa hukassa: hei, nyt pää pystyyn. Mene vaan, kyllä sinä voit. Ota selvää asioista ja luo itsellesi mahdollisuuksia. Katkeroidu maksimissaan yhden blogipostauksen verran, loppu on ajanhukkaa. Mieti mitä haluaisit kaikista ikinä eniten ja heitä itsesi siihen suuntaan. Elämä yleensä kantaa meitä hyväosaisia länsimaalaisia. Keskity kaikkeen siihen lahjakkuuteen ja älliin mitä sinulla on jo nyt. Opintolaina on mahdollisuus. Sinä todellakin voit ja pystyt, jos et jo ensimmäisellä kerralla uskonut. Kova työskentely unelmien eteen kannattaa aina. Ja me kaikki ollaan yhtä hukassa riippumatta siitä onko meillä opiskelupaikkaa vai ei.

Kuvat ovat omiani.