Katsoin keramiikkaa joka tuntui omalta katuni hyväntekeväisyyskaupassa ja kaksi viikkoa myöhemmin ostin lopulta kaikki kahdellakympillä. 

Kaadan niihin usein kahvia ja menen takapihalle aurinkoon ja kaikki tuntuu ihmeelliseltä ja siltä että en muista viimeisestä 25 vuodesta mitään ja että en halua enää asua missään missä ei ole takapihaa. 

Päädyin eilen illalla georgialaisen ravintolan (söin kotoisaa borssikeittoa, tomaattikurkkusalaattia ja perunoita) jälkeen pelaajapubiin jossa asiakaskunta pelasi koneilla rivissä League of Legendsia ja loput joivat olutta. Ihmeellistä unelmaelamää. Kävelen joka päivä kyseisen pubin ohi ja myös niiden joissa näytetaan jalkapalloa ja asiakaskunta maanantai-iltaisin hoipertelee minicabasemille sen jälkeen kun housut ovat jo puolitangossa. 

Vanhetessa olen ymmärtänyt miksi äiti nukkui niin paljon lapsena ja miksi jokaisesta tilanteesta kannattaa ottaa kaikki ilo irti kun voi.

Koskaan ei pidä ajatella että olisi näin onnekas kahdesti.