Puhun täydellisesti Suomea. Olen ihonväriltäni ”valkoinen”. Minulla on Suomen suosituin naisten etunimi. Kuulun ryhmäkeskusteluun nimeltä Kollektiivinen Känni. Kävin aina uskonnontunneilla (numero: 10) ja riparilla, vaikka en ole koskaan kuulunut kirkkoon. Ylä-asteen jälkeen päädyin ensimmäisenä Etelä-Tapiolan lukioon. Olen korkeakouluopiskelija harjoittelu- ja pätkätyökierteessä. Tulen valmistumaan ajoissa, vaikka opintotuki- ja laina yhteensä kattavat vain vuokrani koska asun Lontoossa. Viininpunaista passiani koristaa leijona. Olen käyttänyt leijonasukkia. Ironisesti tietty.

On varsin ihanaa olla suomalainen nuori aikuinen vuonna 2015. Asiat ovat niin hyvin että mikään ei tunnu miltään. Jos tyhjyyden tunne iskee, sen voi täyttää varaamalla lentoliput, juomalla kaljaa, ostamalla Aesop-tuotteita ja sitten raivota persuista Facebookissa. Kaverini mukaan minusta tuli heti onnellisempi kun vaihdoin Paperi T:n kuuntelun Robiniin. Me kävellään vasten tuulta, mut se ei tunnu viileeltä….

Nyt kuitenkin ajankohtaiseen asiaan.

Olen maahanmuuttaja.

Suomalaisesta minut tosin erottaa lähinnä himo hapankaaliin, tattariin ja suolakurkkuihin.

Mietin jaksanko edes kirjoittaa seuraavaa. Suomalaisen maahanmuuttokeskustelun seuraaminen nykyisestä kotikaupungista Lontoosta käsin inhottaa niin että se ei todellakaan tunnu miltään. Inhottaa känniläisten suomalaisten ja kunnollisten maahanmuuttajien vertailu. Entä jos olen molempia ja samalla en kumpaakaan?

Minulla on Suomen passi mutta paperilla olen maahanmuuttaja, jonka maahanmuuttajaäiti luultavasti viettää tämänkin jouluyön lähihoitajan hommissa.

Viime joulu kavereiden kesken nimettiin mamujouluksi. Toivomaani lanttulaatikkoa oli mielin määrin ja kuningas alkoholi virtasi.

Ennen ensimmäistä luokkaa osasin sanoa suomeksi kiitos ja maito. Niillä eväillä aloitin ensimmäisen luokan Virkkalassa Lohjan lähellä.

Minulla on ollut Viron kansalaisuus pidempään kuin Suomen. Viron passini oli tummansininen ja siinä oli kolme leijonaa. Omistin myös ID-kortin, jolla pystyy nykyään äänestämään eduskuntavaaleissa netissä.

Muistan historiantunnin Torkkelin lukiossa, jossa maikka väitti että nettiäänestäminen ei tulisi olemaan mahdollista pitkään aikaan. Viittasin ja sanoin että lahden toisella puolella se on todellisuutta.

Olen kokenut rasismia lähinnä yhden vuoden ylä-asteella, kun luokan pojat saivat tietää että olen virolainen. He ryssittelivät mikä raivostutti ja nauratti… Olen nähnyt sen videon jossa suomalainen raivoaa virolaiselle taksikuskille ja sen jossa virolainen sienimyyjä tappalee torilla. Olen ajattelemattomana teininä heittänyt ironista läppää maailman vanhimmasta ammatista toiselle virolaiselle kuvataideryhmässäni, mistä tytön äiti ei tietenkään ollut innoissaan. Ei ollut ihan Mustan Barbaarin ja Prinssi Jusufin kaltaista nauramista stereotypioille vielä silloin.

Mutta miten minusta tuli suomalainen?

Helposti.

Äitini kuumotti että kun Venäjä joskus hyökkää niin joudun rajalle puolustamaan maatani ja etsi netistä kohdan Kansalaisuusilmoitus nuorelle henkilölle (18-22 -vuotias), joka on asunut pitkään Suomessa. Itse halusin Suomen kansalaisuuden lähinnä turvatakseni opintotuen saamisen ulkomaille. Kelan sivuilta lainaten: ”Jos olet EU- tai ETA-maan tai Sveitsin kansalaisen perheenjäsen…” – jaa, miltä tuntuisi itse viidentoista vuoden maassaolon jälkeen olla oikeuksien puolesta lähinnä EU-kansalaisen perheenjäsen.

Marssin paperinipun kanssa Espoon poliisilaitokselle. Virkailija kysyi ensin olenko rekisteröitynyt EU-kansalaisena itseni? No en tietenkään.

Koko elämäni laillisuus Suomessa oli merkitty äitini vanhaan passiin kuulakärkikynällä.

Minusta tehtiin tutkinta. Kuten jokaisesta kansalaisuuden ilmoittajasta tai hakijasta.

Aika kului. Palasin poliisilaitokselle. Istuin odottamassa muiden maahanmuuttajahalukkaiden ja heidän perheiden kanssa. Minulle prosessi oli tehty helpoksi. Vuoroni tuli ja maksoin 240 euroa. Juuri nostetut setelit eivät aluksi menneet läpi ja hiki nousi pintaan. Lopulta sain passini ja muistaakseni onnittelupaperin valtiolta. Sen pituinen se.

Kerran ala-asteen tokalla tai kolmannella odotin bussia Virkkalasta Lohjalle balettiharkkoihin ja aloin juttelemaan pysäkillä olleen tädin kanssa. Kävin joka maanantai baletissa ja sen jälkeen menin katsomaan isäpuolen toimistolle Baywatchin, ainoan tv-ohjelman jonka näin sillä kotona ei ollut telkkaria. Selitin tämänkin varmaan tädille ja lopulta kerroin olevani Virosta. Täti sanoi että sitä ei huomaisi mistään.

Hyppäsin asiaa sen enempää ajattelematta bussiin. Lapsena kielen oppii nopeasti.

Laukussani ollut passin kansi syöpyi hajuveden ja mustan luomivärini sekoituksesta viime Flowssa.

Tälläinen on ensimmäinen maahanmuuttajakokemukseni. En ole puhunut täydellistä Viroa pitkään aikaan. Jos joku kysyy mistä tulen sanon kuitenkin olevani virolainen Suomen passilla.

Syyskuussa vierailin mummon ja vaarin luona Virossa. Mummo sanoi että kaikki lähtevät Virosta ja pakolaiset tulevat tilalle. Virolaiset itse ovat levittäytyneet maailmalle. Meitä on kaikkialla.

Viimeisen vuoden aikana olen seurannut kun suomalaisia Facebook-kavereitani on lähtenyt Tallinnaan opiskelemaan tai töihin. Mikä ironia…

Oi voi, on nimittäin pakko todeta että en välttämättä olisi tässä ja sopivasti onnellinen ellen olisi päätynyt Suomeen. Vaikka kuinka uskoisin vetovoiman lakiin ja positiivisuuden voimaan.

Parasta suomalaisuudessa on se kuinka helppoa on valittaa, koska voi valita.

Aivan parasta. 5/5.

Kun äitini kävi luonani asuessani Pariisissa ja sanoi että ei koskaan olisi voinut uskoa vierailevansa Pariisissa, koska kasvoi suljetussa valtiossa, mitä siihen voisi sanoa?