Viimeiset kaksi viikkoa ovat menneet hujauksessa, ja pienessä kaaoksessa.

Asunnossani alkoi viime viikolla ikkunaremppa, jonka piti kestää kolme päivää.

Lopulta huoneessani ei ollut patteria kahdeksaan päivään.

Täällähän on kylmä…

Sain tänään siivottua huoneeni takaisin asuintilan näköiseksi pölyn, kivien ja naulojen keskeltä.

Poistin muovit tavaroitteni päältä ja siirsin lakanat olohuoneen sohvalta.

Olen viime aikoina kironnut tätä maata ja omaa elämääni. Miksi kaiken pitää aina olla niin hankalaa?

Miksi lounaseväiden pussin pitää vuotaa pankkitapaamisen aikana pankin matolle?

Miksi pankkitilin saaminen on tehty niin hankalaksi?

Miksi lämmitys on päällä vain aamulla ja kuudesta yhteentoista illalla?

Mitä helvettiä tämä suihkun olematon paine on?

Miksi bussin pitäisi olla koululla puolessa tunnissa, mutta kestää aina tunnin?

Miksi olen 23 ja täysin peeaa?

Miksi ylipäätänsä tämä Gucci-projekti on olemassa?

Miksi Tesco on niin luokaton kauppa ja nykyinen lähikauppani?

En ota mitään näitä juttuja turhan raskaasti, sillä tiedän että ne ovat pikkujuttuja ja kuuluvat britteihin.

Patterin puuttumisesta kyllä tirautin pari kyynelettä. Ja lähetin snapchatteja tilateen edistymisestä.

Joskus mietin että miksi elämäni ei ole cappucinokuvien jakamista Instagramissa.

Mutta sitten muistan miten tylsää olisi olla tyyppi, jonka ainoa huoli on miettiä sitä viettääkö liikaa aikaa kantakahvilassaan.

Valokuvat koulun studiolta.