Uusi alku

Ikkunani ulkopuolella on junarata, grillaavat alakerran naapurit ja omassa lajissaan kukoistava kasvi. Olen avanut ikkunan aina välillä katsoakseni tuota arjen sankaria ja muistuttaakseni itseäni että kaikki on mahdollista ja esteet on tehty ylitettäväksi. Tänään on ollut sellainen silmiä avaava päivä, sellainen jossa kiireessä muistaa keskittyä hetkeen. Kuvasin kesäprojektini, sopivasti viimeisellä viikolla ennen palautusta. Kävin kouluni kirjastossa jossa oli kaikki maailman muoti-ja taidekirjat mitä olen ikinä halunnut lukea, siis ihan oikeasti. Kaikki. Lainasin pari ihan ollakseni varma että en vain näe näkyjä. Sieltä mut sitten löytää jos tuntuu että olen kadonnut maan alle. Sain ilmaisen mukin uusien oppilaiden tutustumispäivänä ja kävin juttelemassa yliopiston kiipeily-yhdistyksen tyypin kanssa. Ensi maanantaina on ensimmäinen virallinen koulupäivä ja ensimmäinen kerta kun minut löytää kiipeilyseinältä sitten lapsuuden. Kotimatkalla uskalsin mennä bussin yläkertaan yksin ja katselin sieltä kotikatuani. Hyvältä näytti. Koulusta kotiin kesti vähän päälle puoli tuntia, mikä on suurkaupungissa erittäin kohtuullista. Ja kotikin on ihana, kämppikseni mukaan jopa niin ihana ettei tekisi mieli lähteä minnekkään. Mikä on ihme Lontoossa.

Kamerakin on päätynyt käteen, ja nyt kun raahaan viikonloppureissulla Suomesta lisää vaatteita, saatte asukuvia ja materialistisia rakkaudenosoituksia kyllästymiseen asti. 

Kuinka onnellinen voi ihminen olla?