Päiväkirjastani

Muistan sinut hyvin. Olit aina vierelläni. Välillä emme puhuneet mitään, emme katsoneet toisiimme, olimme vain vierekkäin, koko lapsuuteni.

Katosit vai katsosinko minä. Minä se taisin olla, joka katosi. Useaan vuoteen en tavannut sinua, et vaikuttanut mielessäni, et ajatuksissani, et vieressäni. Kuitenkin ikäväni oli suuri.

Tulin takaisin maahan, jota kutsuin muinoin kotimaakseni. Kaikki oli pysähtynyttä, kuin aika ei olisi kulkenut lainkaan eteenpäin.

Hätkähdin, tavatessani sinut. Olit muuttunut, vanhentunut. Aika on tehnyt tehtävänsä, ajattelin. Sinä et tuntenut minua, olin siis minäkin muuttunut. Laskin sormin vuosia, joita en ollut jakamassa kanssasi. Oivalsin myös vanhentuneeni.

Siirryimme matkalaukujeni kanssa autoosi, joka toimi dieselillä. Uusinta ja edullisinta, kuulema. Suuntasimme kohti kotia, lapsuuden kotia. Emme puhuneet, emme katsoneet toisiamme, olimme vierekkäin, hiljaa, varmasti, vahvasti.

Kysyit miten voin, kerroin voivani hyvin, vaikka valehtelin. Tuska sisälläni oli räjähtämäisillään, pelkäsin.

Avasit television, väri TV:n, uuden totesin. katsoimme yhdessä uutiset, yhä kaikki oli niin pysähtynyttä. Kuolen, jos en pääse takaisin, ajattelin. Minulla ei ole täällä mitään, ei mitään.

Kysyit uutisten aikana pelkäsinkö siinä maassa, jossa oli sota. Vastasin, kyllä mutta vähättelin. En halunnut sinun kokevan samaa kuluttavaa pelkoa, jonka olin kokenut ja jonka jäljet näkyivät sielussani. Kerroin vain ikävöineeni lauantaimakkaraa ja sinä nauroit tälle niin makeasti.