Olen keittiössä, valmistan ateriaamme. Kesäilta on leuto ja vielä on valoisaa. Koiramme haukkua räskyttää puutarhassa, linnut laulavat, olen onnellinen. Piipahdan pihalla, ei tuulta, ei pilviä. Puutarhassa ruusut levittävät mahtavaa tuoksuaan, se sekoittuu kurkuman ja mustapippurin tuoksuihin. Palaan takaisin keittiöön.

Yhtäkkiä korvia särkevä ääni rikkoo onnellisuuden, rauhan, kesän ja kaiken mistä pidän.

Ihmiset kujalla huutavat, koirat hiljenevät, kuulen vain ihmisten huudon, ujelluksen ja hämmennän ruokaa, ettei se palaisi pohjaan. Huudan puolisoani, pelkään vapisen, itken mutta yhä hämmennän ruokaa ja olen yksin.

Räjähdys, kaikki on hiljaista. Ruusut eivät tuoksu, koirat eivät hauku, ihmiset ovat hiljaa, kuin kadonneet koko kaupungista. Olen kokenut ensimmäisen pommituksen, oivallan.

Kävelen ulos keittiöstä. Kuljen hallin läpi teehuoneeseen. Avaan oven verannalle ja etsin läheisiäni.

Tiedän, ettei mikään enää palaa ennalleen.