Tieto, joka pysäytti kaiken

Mieheni on kutsuttu tutkimushuoneeseen. Tähystysoperaatio on tehty. Tiedän, etteivät uutiset ole hyviä. Odotan kuitenkin hetkisen, jolloin mieheni saapuu tutkimushuoneeseen. Katsomme toisiamme ja tiedämme jo vastauksen.

Kuulen kirurgin sanovan: ”Löydös viittaa aggressiiviseen pahalaatuiseen syöpään, onko teillä jotakin kysyttävää?” Pohdin mielessäni mitäs tässä nyt kysyä, kun tieto on jo selvillä. Mieheni yskäisee ja kysyy hiljaisella äänellä kirurgilta: ”Onko tämä vaarallista?” Kuulen kirurgin vastaavan:” Kyllä on, syöpään kuolee…jos sitä ei hoida mutta voi olla etteivät hoidotkaan auta. Teille soitetaan parin päivän päästä ajasta jatkotutkimuksiin. Tilanne on nyt kiireellinen”.

Suurin huoleeni on miten kerron tämän uutisen lapsilleni. Sairaalan pääoven edessä mieheni pysähtyy, sytyttää tupakan, emme puhu mitään, emme yksinkertaisesti pysty siihen. Lähdemme sairaalan pääovelta kohti kotia mukanamme raskas tieto, nippu papereita ja suolistosyövän ohjekirjanen.

Tästä alkoi elämämme ehkäpä raskain matka.