Kirjoitin vuosi sitten näin:

”Miltä tuntuu poikaystävän kuolema 16 vuotiaana?

Kävin luonasi eilen pitkästä aikaa. En kokenut pystyväni siihen yksin, joten pyysin mukaan Samulin, veljeni Timon ja hänen tyttöystävänsä Mirjamin. Tuntui pahalta kun en ole käynyt pitkään aikaan, vaikka tiedänkin, että tulet katsomaan mua joka ilta, niin kuin lupasit.

Sulla oli tapana kutsua mua vadelmaksi. Et tiennyt itsekään kuulemma oikein mistä se tuli. Paitsi että se oli vaaleanpunainen ja söpö. Niinkuin minä. Menin onnettomuuspaikalle eilen, niin kuin joka vuosi. Mutta nyt jokin oli toisin. Siellä kasvaa vadelmia. Vadelmia. Miten? En voi ottaa tätä muuten, kuin jonakin merkkinä. Se oli meidän juttu. Meidän oma juttu.

7 vuotta siitä on aikaa. Siitä, kun 30.8.08 olimme onnellisia. Sanoit, että ajoit tolppaa päin. Pelästyin, mitä?? Mutta rauhoittelit, että traktorilla vain. Moottoripyörällä sellaisesta olisi kuulemma tullut jauhelihaa. Hauskaa. Sitten pelkäsin että mitä jos kuolet. Olihan Ville kuollut vuosi sitten, pappa ollut noin kuukauden kriittisessä tilassa sairaalassa ja vuoden nuorempi koululainen kuollut viikko sitten.

Sanoit, että et sä kuole, mutta jos kuolisitkin, niin kyllä sä joka ilta tulisit mun ikkunan taakse katsomaan. Olisit mun suojelusenkeli. Oltiin niin rakastuneita, 2 vuotta yhteistä taivalta oli juuri tulossa täyteen, lukio aloitettu, suunnitelmia tehty ja elämä edessä. Tekstailtiin hyvät yöt ja rakkaudet.

Sunnuntaina 31.8.08 syötiin perheen kanssa ruoka, ja aloin tekemään matikan läksyjä. Sitten soi puhelin. ”Henkan äiti soittaa.” Alan itkemään. Vastaan. ”Täällä Henkan kummitäti moi, voitko antaa sun äidille.” Itken. Vien puhelimen olohuoneeseen. Äiti ja iskä istuvat sohvalla. He ihmettelevät miksi itken. Sanon että Henkan kummitäti haluaa puhua sulle. Äiti ottaa pihelimen. ”MITÄ?!!…” Romahdan. Tiedän heti. Äiti puhuu, nyökkää. Kaikki halaavat. Minä huudan. Rintaan pistää. Joku on iskenyt sinne veitsellä eikä ota sitä pois. Henki ei kulje. En tiedä mitä tapahtuu? Mitä tapahtuu..

Mennään sairaalaan. Mummi ja pappa näkevät ikkunasta kun tulemme. He luulevat varmaan, että tulemme katsomaan heitä. Äiti katsoo ikkunaan ja pudistaa päätään. Olen ilmeisesti shokissa. Olen sairaalasängyllä. Lääkäri tulee puhumaan asiasta. Hän sanoo, että tietää Henkan olevan kuollut, koska totesi asian. Kuolinsyy: tukehtuminen. Ei voi olla. Älkää sanoko noin. Miksi ihmiset vaan kuolee? En pysty olemaan. Ei tässä ole mitään järkeä. Älkää.

En osaa olla huomion kohteena. Varsinkaan tällaisen. Kotiin tulee muutama valkoinen kukkakimppu. Menen nukkumaan. Ehkä kaikki olikin vain unta?”

Siinä mulla oli sitten blogirumpaa, joten tyhmyyksissäni poistin postauksen täältä. Halusin nyt kuitenkin saada sen takaisin tänne. Viime vuonna olin vahva – pystyin kirjoittamaan tämän kirjoituksen. Sain sitä kautta aivan ihanan ystävän. Ystäviäkin löytyy silloin, kun sitä vähiten odottaa. 

Tänä vuonna koen olevani vielä vahvempi. Pystyin kirjoittamaan postauksen uudellee. Ensimmäistä kertaa näiden kahdeksan vuoden aikana minulla ei ole lähes pakkomielteistä tarvetta päästä hautausmaalle juuri tänään. Eikä myöskään onnettomuuspaikalle. Ehkä ne vadelmapensaat siellä onnettomuuspaikalla vuosi sitten vapautti mut siitä?

On kuitenkin ihanaa, kun ei tunne huonoa omaatuntoa saatika syyllisyyttä siitä, ettei mene käymään siellä. On aikuistunut olo. Olen oppinut elämään asian kanssa. Pystyn puhumaan asiasta ja käsittelemään sitä. Kynttilän voi sytyttää kotonakin. Mutta voimia se on vaatinut. Ja tukea ja turvaa ja rakkautta. Onneksi olen saanut osakseni näitä kaikkia. 

Nyt pystyn myös hyvillä mielin ajatellen kaikkia – tai en ketään – kirjoittamaan siitä kuinka onnellinen olen. Ja kuinka ihanaa on olla Samulin kanssa – joka tuntee historiani ja rakastaa minua siitä huolimatta taikka juuri sen takia. Pääasia että rakastaa ja paljon. Ja alle kahden vuoden päästä menemme naimisiin. En malta odottaa. 

Tämä syksy tuntuu kaikin puolin uudelta alulta. Yllä mainittujen seikkojen lisäksi olen vihdoin löytänyt oman alani! Aloitin viime viikolla sosionomiopinnot ja olen rakastanut joka hetkeä. Tiedän mitä haluan. Ja se vasta mahtava tunne onkin. Lukiossa en tiennyt mitä haluan. Restonomiksi opiskellessa  tuntui että opiskellaan sitten niin tulee ammatti. Mutta nyt – tiedän täsmälleen että tätä mä haluan. Ihanaa.

– Tiia