Minulla ei ole vastausta esittämääni kysymykseen. Ajattelen isiä joka päivä ja joka ikinen yö, niin kuin Eput laulavat. Otsikkoon inspiraatio tuli Edu Kettusen kappaleesta 69-Scania, jota olen kuunnellut paljon. Isi tykkäsi Edu Kettusesta.

Aiemmin ajattelin, että voisin kertoa blogissa masennuksesta toipumisesta. Kerkesinkin lähes toipua masennuksesta, mitä nyt vähän oli ahdistusta jäljellä ja paljon stressiä. Sitten alkoikin selvitä, että kantasoluhoito ei auttanut isiä. Ehkä kerron tänne mietteitäni kuolemasta. Tai ei ehkä niinkään kuolemasta, vaan siitä, mitä ajatuksia pyörii päässä, kun vanhempi kuolee.

Isin kuolemasta on noin puolitoista kuukautta. Se ei ole pitkä aika. Haluaisin puhua isistä ja muistella häntä. Se ei kuitenkaan onnistu kovin monien kanssa – mieluiten tekisin sitä perheenjäsenten, sukulaisten ja muiden hänet tunteneiden kanssa. Ei jaksa pommittaa niitä kavereita, jotka eivät häntä tunteneet.

Kun puhelimeni soi, soittoääni muistuttaa Liisan puheluista 1.1. Ensimmäisessä puhelussa hän sanoi lääkäreiden kertoneen, että isi tuskin enää herää. Toisessa puhelussa Liisa sanoi, että enää ei ole kiire.

En tiedä, olisinko halunnut olla paikalla, kun isi kuoli. Olimme kyllä tekemässä lähtöä sairaalaan ennen puhelua, mutta myöhästyimme. Tavallaan luulen, että se olisi ollut ”hieno” kokemus. Mutta toisaalta niin raadollinen.

Mutta on oman kuolleen isän pään silittäminenkin raadollisen kaunista.

Kuvan otin Pariisissa joulukuussa 2010.

”Sitä tekee minkä jaksaa paetakseen kuolemaa
Sitä tekee minkä ehtii, eikä ehdi kuitenkaan”

Edu Kettunen – Sinä vuonna