Taas mentiin! Suomalaiselle tutumpi vaihtoehto on mennä tunnissa Tallinnaan. Buenos Airesista lähetään tunnissa laivalla Uruguayn Coloniaan. Argentiinan päässä chekkauksessa virkailijachico otti aivan laskimen esiin, koska oon tullut Argentiinaan tammikuussa 90 päivän turistiviisumilla. Uruguayn reissuun lähdin, kun koitti päivä 89, että ei mitenkään läpinäkyvä visarun?! Passintarkastus suju samaan tyyliin, kuin lentokentällä eli otettiin kuva ja sormenjälki. Ja sitten siitä setä ohjeisti toiselle tiskille, missä toinen virkailija leimas mut jo saapuneeks Uruguayhin. Jo siis ennen, kun olin astunut ees laivaan. Toisaalta kätevää, saa samalla hoidettua molemmat ja laivasta pääsee jatkaan kukin omille teilleen ilman uutta passintarkastusta.

Ja mikä söpönen pikkukaupunki siellä odottikaan! Tässä aivan lähdin wikipediasta faktoja tarkistaan, niin Colonia del Sacramentossa on asukkaita rippasen yli 26 000 ja sen historiallinen kaupunginosa on julistettu Unescon maailmanperintökohteeksi. Jännä, että tuntukin aivan rauhan tyyssijalta hektisen suurkaupungin jälkeen. Satamasta lähin käveleen dollarin kuvat silmissä kohti kaupungin pankkiautomaatteja. Uruguaysta saa siis nostettua USA:n dollareita, jotka voi sitten Argentiinassa vaihtaa blue ratella eli paremmalla kurssilla argentiinan pesoiksi. Toista se on täällä, missä automaatista heruu vaan pesoja huonolla kurssilla. Ja tätä harrastetaan paljon! Kuulemma myös osa argentiinalaisista avaa pankkitilin Uruguayhin. Jos heille maksetaan esim. palkka dollareina, he käyvät Coloniassa nostamassa dollarit ja vaihtavat ne paremmalla kurssilla. Tällä hetkellä virallinen dollarin kurssi on erään sivuston mukaan 8.80 ja bluella 12.59. Ymmärrätte varmaan pointin?

Itselläni oli aikaa tutustua tähän rauhoittavaan rantamaisemaan kuuden tunnin ajan ja se oli kyllä aivan riittävästi. Ja eiköhän ensimmäisessä kadunkulmassa, kun satamasta lähdin käveleen kuulunut miesten naurua toiselta puolen katua ”Kato, Roxette!”. Roxette on ollut varmaan suursuosiossa tällä mantereella, koska alkaa jo sormet loppuun, kun lasken kertoja monesti oon saanut siitä kuulla. Mutta kuten jo totesin, niin aivan ihanan rauhallinen paikka. Kaduilla kun käveli, tuntu kuin olis ollu hidastetussa filmissä. Kellään ei ollu kiire, autot anto tietä katua ylittäessä ja yksiäkään liikennevaloja en nähny. Arkkitehtuuri oli aivan ihastuttavaa, pieniä söpösiä erivärisiä taloja vierivieressä. Mun visiitille sattu upea päivä säiden puolesta, ihana katsella sitä pitkää rantamaisemaa ja tyyntä vettä auringon paistaessa. Ihan loistava pakokeino suurkaupungin hektisyydestä!

Sitten koitti kotiinlähdön aika ja jouduinkin oikein toisen asteen kuulusteluun Uruguayn päässä. Ensin taas chico leimas mut Uruguaysta ulos ja anto mun passin vanhemmalle kollegalleen, joka leimas mut Argentiinaan. Hän kysy, missä hotellissa asun ja vastasin, että mulla on asunto. Kaikenlisäks mun passihan on täynnä Argentiinan leimoja viime vuoden reissuista ja hän kattokin, että oon tullu jo edellisvuoden huhtikuussa maahan. Sitten tiedusteltiinkin jo, onks mulla DNI:tä eli paikallista henkilöllisyystodistusta. Siinä sitten selvensin, että eeii kun en oo jäämässä, että tammikuussa tulin ja palaan pian Suomeen. Hetken aikaa se siinä viä mua höykyytti kysymyksillään, kunnes toivotti leveen hymyn kera hyvää matkaa. Tuli kyllä aivan vilunkiolo! Kaiken kruunas laivamatka kotiin pienellä tonnikalapurkilla kauheessa tuulessa ja aallokossa. Terminaalissakin tuli otettua vähän ristiaskelta, kun keinu niin. Kiitin kyllä onneeni, kun kotioven avasin. Sen verran oli seikkailun tuntua ilmassa. Mutta en voi kun lämpimästi suositella tekeen päiväreissun Uruguayhin, jos täälläpäin maailmaa matkustaa. Se oli söpön erilainen!

Minien syvälliset keskustelut herkkuhampaan kolottaessa:

– Oij vitsi, mä kaipaan Makuunin karkkeja! Niitä kaikkia ihania salmiakkiherkkuja ja ihania kirpeitä namuja.

– Neljän viikon päästä päästään herkutteleen.

– No en tiä, kaipaanko niitä NIIN paljon!

Niin, tasan neljän viikon päästä se olis taas nokka kohti kotimaata. Tammikuussa aivan puhkuin intoa päästä takaisin maailmalle isojen unelmieni ja satumaisten haaveideni kanssa. Sit sieltä romahdettiin hyvinkin pian alas ja meinasin jo ottaa aiemman paluun kotiin. Työnhaustakaan ei oikein tullu mitään ja järjestykin niin, että kesäkuusta pääsen taas työn touhuun Suomessa. Sit päätinkin vaihtaa vapaalle ja nauttia tästä aikatauluttomasta elämästä.

On ollu kyllä TODELLA tylsiä päiviä ja epäuskon hetkiä, etteikö se aika koskaan kulu. Suomen kesä on aivan paras ja on jo niin paljon suunnitelmiakin tehtynä. Eikö vois jo lähteä kotiin?! Täällä on kaivannut ihan hurjasti sitä sosiaalista elämää Suomesta ja niitä tuttuja ihmisiä kenen kanssa hömpöttää. Ystäväni Suomesta tuli viikoksi visiitille tänne ja koko viikko touhotettiin meneen pitkin kyliä. Hänen kanssaan yks kaks huomasinkin, että olen kerännyt ympärilleni jo jokseenkin laajan sosiaalisen verkoston. Melkein joka päivä tutustutin ystäväni johonkin kaveriini ja kaks blondia Etelä-Amerikassa kiinnitti huomiota sen verran, että tuli tehtyä taas uusia tuttavuuksia. Ystäväni menikin jo niin sekaisin uusista kavereistani, että pyysi jos voisin tehdä vuokaavion siitä kuka oli mikäkin mies ja millä asialla 🙂

Tässä kun miettii taaksepäin näitä muutamaa kuukautta, niin on saanut kyllä tutustua aivan mahtaviin tyyppeihin! Mikä rikkaus onkaan oppia tuntemaan ihmisiä erilaisista kulttuureista ja seurata normaalia arki-elämää toisella puolen maapalloa. Sanonta ”On lottovoitto syntyä Suomeen.” on saanut aivan uuden merkityksen. Mutta vaikka elämä on täällä rankkaa, on köyhyyttä, on rikollisuutta, palkat on huonot ja eläminen suhteessa kallista, nää ihmiset täällä on aivan uskomattomia! Jotenkin ihastunut täällä kyllä tähän elämänasenteeseen, kuinka rentoa kaikki on. Tietenkin, jos haluais jonkun asian hoituvan, tää mañana-kulttuuri saa kyllä hermot kiristyyn. Mutta täällä ihmiset on hyväntuulisia, ystävällisiä, auttavaisia ja ennenkaikkea aidosti kiinnostuneita. Ei täällä ole sellaista suomalaista kateutta ja kyräilyä, päinvastoin ihmiset ovat suvaitsevaisia ja kannustavia.

Nyt kun on enemmän matkaa takana, kuin edessä ja vihdoin on alkanut löytään vähän omaa paikkaansa täällä, tuntuu jo vähän haikealta, että täytyy jättää tää kaikki taakse. Matkustaminen avartaa ehdottomasti, mutta henkilökohtaisesta vinkkelistä täytyy myöntää, että tämän likan pään se on sekoittanut ihan täysin. Odotan kesää Suomessa, kun kuuta nousevaa, mutta mitäs sitten syksyn tullen? Niin vannoin vielä kuukausi sitten, että tänne en palaa. Nyt se ei tunnu taas yhtään hassummalta ajatukselta, jos syksyllä pakkaiskin taas rinkan ja lähtis kohti uusia seikkailuja.. On se vaan jännää tää elämä.