Eilinen ystävänpäivä laittoi taas miettimään omia ystävyyssuhteita ja elämän valintoja. Näin yksin reissussa ollessa väistämättä alkaa kaipaamaan kaikkea tuttua ja sitä tärkeintä lähipiiriä. Perheeni on hyvin rikkonainen ja sen vuoksi olenkin ystävistäni haalinut itselleni tukiverkoston, oman perheeni. Ja vaikka täälläkin ystävänpäivä on enemmänkin rakastuneiden päivä, minulle itselleni se on nimenomaan ystävyyden päivä. Tämän ystävänpäivän vietin yksin kotonani Buenos Airesissa. Päivän ainoa ohjelmanumeroni oli alkuillan bodycombat. Kaiken kurjuuden kruunasi perjantai-iltana sammunut kaasulla toimiva kuumavesitankki, jonka saimme uudelleen syttymään vasta äsken, joten tässä on nyt oltu muutama päivä ilman lämmintä vettä..

Eilen illalla siinä yksinäisyydessäni sitten päätin, että kukaan minua ei kotoa tule hakemaan ja jos tänne asti olen kerran yksin lähtenyt, niin ei auta kun itekseen lähteä kylille jos haluaa jotain toimintaa elämään. Eikä sillä, että täällä nyt olisin aivan yksin. Mutta ei se helppoa ole alkaa rakentaan uudelleen sosiaalista verkostoa. Menin jo kantakapakaksi muodostuneeseen Temple Bariin, koska arvelin että yksi tuttuni on siellä töissä. Ja niin Gabriel olikin ja hän oli aivan äimistynyt kun kuuli minun olevan yksin liikenteessä. Hän aina siinä töiden lomassa kävi höpöttelemässä ja antoi aivan ihanan ystävänpäivälahjan, suklaabrownien dulce de lechellä. Näin se vaan on onnellisuus pieniä asioita, se oli tän ystävänpäivän pelastus! Kotimatkalla kävelin toisen tutun baarin ohi ja siellä työskentelevä tuttuni oli juuri saanut houkuteltua sveitsiläisen pojan oluelle ja pyysi minua liittymään hänen seuraansa. No mikäs kiire minulla kotiinkaan on ja siihenhän sitten jäin. Pian huomasin istuvani oluella kahden sveitsiläisen pojan ja chileläisen tytön kanssa nauramassa amerikkalaisten espanjan ääntämiselle! Kotiin kävellessäni sain vielä aplodit muutamalta chicolta, kun olin kuulemma niin divina. Aivan huikea fiilis ja olin todella onnellinen. Sen sijaan, että olisin jäänyt kotiin nukkumaan ja surkuttelemaan, lähdinkin ulos maailmalle ja nyt olen taas monta uutta kokemusta rikkaampi! 

Hetkittäinen hyvä olo ei kuitenkaan poista sitä yksinäisyyden tunnetta, mikä täällä on tullut. Ja se on todella jännä, koska en muista koska viimeksi olisin tuntenut olevani yksinäinen. Täällä yllättävänkin usein. Ja tämä on todella kakspiippunen juttu, koska tykkään olla täällä ihan hirveästi, pidän tästä kaupungista ja tunnen olevani kotonani täällä. Mutta kaipaan sitä laajaa sosiaalista verkostoani, mikä minulla kotopuolessa on. Elämä on täynnä valintoja ja on ollut minun valintani lähteä maailmalle. Sitä en tosin vielä tiedä, kuinka kauan täällä haluan olla, jos tunnen oloni täällä onnettomaksi. Tällaisissa tilanteissa oppii huomaamaan, mikä elämässä on tärkeintä ja mistä se onnellisuus koostuu. Onneksi aina voi valita toisin.

Eilen lähdin oluselle uuden israelilaisen tuttavuuteni kanssa ja siinä hetken matkaa käveltyämme hän totesi ”Okei, sä oot todellinen huomionherättäjä täällä. Kaikki kääntyy kattoon sua, että oot kyllä tosi varma kohde ryöstäjille.” Totesin hänelle, että en enää kiinnitä huomiota saamaani huomioon, mutta olen kuullut tämän muidenkin kaverieni suusta, että kun mun seurassa tuolla kadulla kävelee, niin saa tottua moniin katseisiin. Ja mitä tähän ryöstämiseen tulee, näiden 3kk aikana mitä täällä nyt yhteensä on tullut aikaa vietettyä, minulla ei ole koskaan ollut mitään ongelmaa. Kukaan ei, ainakaan vielä, ole yrittänyt ryöstää tai pahoinpidellä. Nytkin yksin asuessani kuljen aina kotiini illalla kävellen ja vaikka tämä seutu onkin verrattaen turvallista, on tämä Buenos Aires ja mikä vaan on mahdollista. Toisin on käynyt tälle israelilaiselle tuttavalleni. Hän on varsin tumma, että vaikka hänet kyllä lähemmän tarkastelun jälkeen erottaa turistiksi, ei hän kiinnitä samanlailla huomiota. Hän on ollut kaupungissa nyt 1,5kk ja hänet on yritetty ryöstää jo kaksi kertaa. Luultavasti tämä on vain sattuman kauppaa ja mulla on ollut ainakin tähän mennessä hyvää onnea matkassa.

En kuitenkaan tunne oloani turistiksi täällä millään muotoa. Lennolla tutustuin italialaiseen mieheen, joka halusi tulla muutamaksi kuukaudeksi tänne töihin ja tutustumaan kaupunkiin. Eräänä päivänä kävimme hänen kanssaan lounaalla ja samalla kierrätin häntä kulmilla ja esittelin paikkoja. Hän sanoi olleensa todella hämmästynyt, kuinka sulavasti kuljen kaduilla tutuille moikkaillen ja tunnen ympäristön. Ja ehdotti myös, että voisin perustaa oman opaspalvelun ja tutustuttaa turisteja kaupungin ravintolakulttuuriin. Että en tiä, pitääkö tässä aivan nyt bisnestä alkaa tekeen 🙂

Molemmat näistä herroista myös tiedustelivat, eikö minua pelota kulkea täällä yksin. Eikä vastausta tarvinnut edes miettiä, ei pelota. Välillä on tullut vähän epämiellyttävä olo, jos on kävellyt syrjäisempiä kujia tai sähkökatkoksen sattuessa yhtäkkiä matkan varrella onkin pilkkopimeä korttelin pätkä. Uskon kuitenkin siihen, että pelossa elämisellä ei voita mitään, päinvastoin. Eihän sillon voi elää. Tietenkään ei tarvitse olla tyhmänrohkea ja jos on sanottu, että älä mene tähän kaupunginosaan illalla, niin ei sinne sillon parane mennä kokeileen. Ja muutenkin tuolla yksin touhottaessa tulee havainnoitua ympäristöä ja kanssakulkijoita aivan eri silmällä kuin kotopuolessa. Mutta mitä tässä nyt Suomen uutisia on lukenut, yhtälailla sitä pahuutta on sielläkin. Ja luulen, että kun siellä jotain sattuu se koskettaa aivan eri tavalla. Onhan Suomi niin turvallinen maa ja ihmisiin voi luottaa. Vai onko sittenkään enää? Tuskin porilainen lenkkelijätyttökään tiesi lähtevänsä viimeiselle lenkille.

Täytyy siis muistaa nauttia elämän pienistä hetkistä, koska aina emme voi vaikuttaa sen kulkuun.