Tänään aamulla salilla jumpan alkua odotellessa aloin tuumaileen näitä kulttuurieroja. Siis ensinnäkään aikatauluthan nyt ei oo täällä niin justiinsa. Niinkuin tänäänkin se tunti jonka piti alkaa 10.30, alkoi 10.40. Ohjaajat tulee usein myöhässä ja kuten kulttuuriin kuuluu, heipataan tutut ja kysellään päällimmäiset kuulumiset. Buenos Airesissa tervehditään antamalla yksi poskisuudelma. Kuulemma jossain paikoissa maaseudulla annetaan kaksi. Tuntien tahti on myös mielestäni verkkaisempi ja taukoja pidetään enemmän. Ei sillä, kyllä täällä hiki tulee. Tänäänkin oli aamusta vain 23 astetta lämmintä, mutta koska täällä on niin kostea ilma, se tuntuu todella raskaalta. Ja muuten tuolla salilla missä käyn, viedään tunnin jälkeen patjat salin ulkopuolelle, jossa siistijä desinfioi ne. Nerokasta! 

Salilla ollessani oon saanut todella paljon katseita, kun vaihdan kenkäni. Täällähän siis ihmiset käyttävät kenkiä kotona sisällä ja niillä samoilla lenkkareila millä sinne salille tullaan, myös jumpataan. Itsellänikin usein on lenkkarit jalassa salille mennessäni, mutta tietysti vaihdan ne sisäkenkiin, niinkun meillä tapana on. Tänään sitten sellainen superherttainen pappa, joka käy kanssani bodycombatissa vaikka ikää mittarissa on varmaan lähemmäs jo 80v, ihmetteli tätä mun kenkienvaihto-episodia. Kerroin, että me emme käytä ylipäätään kenkiä sisällä kotona emmekä jumppaa ulkokengissä. Kun hän kuuli minun olevan Suomesta, hän alkoi ylpeänä esitellä Polar-sykemittariaan ja totesi, kuinka hienoa teknologiaa Suomesta tuleekaan. Hauskinta tässä meidän keskustelussa ehkä oli, että hän jutteli minulle englanniksi ja vastasin jotenkin automaattisesti espanjaksi. Ihan mahtavia kohtaamisia!

Muutenkin täällä tuntuu olevan enemmän yhteisöllisyyttä. Suomessa saatat käydä viikoittain samalla jumpalla jonkun kanssa ja samalla mietit, että pitäisiköhän nyt moikata. Ja jätät kuitenkin moikkaamatta, koska ettehän te tunne ja ei kai nyt tuntemattomia moikata?! Täällä tullaan höpötteleen ja antaan suukkoja, heipataan vaikkei tunneta. Ja ainakin itelleni tästä tulee ihan tosi hyvä mieli! Tietysti kiinnitän täällä ihmisten huomion erilailla, kun olen niin vaalea, että ihmiset varmaan muistaa paremmin. Mutta luulenpa, että ei meillä Suomessa näin hyvin oteta ulkomaalaisia vastaan. Ja se on harmi, koska tää on yksi iso syy miksi täällä on minulla niin kotoisa olo. Ihmiset ovat kiinnostuneita ja välittävät.

Kyllä mää sanon, että on tää elämä vaan jännittävää. Odotin tätä reissua, kun kuuta nousevaa, olinhan kuukauden ajan tehny hurjasti suunnitelmia ja ajattelin, että NYT. Tästä tulee mun elämän kevät. Ihan ilman sen suurempaa tuumailua olin varannut lennot ja kaikki oli järjestyny paremmin kun hyvin. Kaikki paitsi työpaikka oli valmiina odottamassa. Mutta mitäs sitten, kun ne kaikki unelmat mistä oot haaveillu romuttuu hetkessä. Siinä sitten ollaan kyynel silmässä todella kaukana kotoo. Ja ei, tää ei ollu enään se onnenkyynel. Tuntuu, että tässä neljän päivän aikana koko elämä on kääntynyt aivan päälaelleen, enkä todellakaan tiedä mitä aion tehdä. Mun Coelhon kalenterikin alko suoraan sanottuna ryppyileen mulle:

”Kun menetämme otteen elämään, sitä alkaa hallita kohtalo.”

Kyllä mää sanon sulle kohtalo, että nyt ei oo sopiva hetki alkaa mouhoon! Tuntuu ihan hurjalta olla toisella puolen maapalloo yksinään mieli maassa. Vaikka onhan täällä toinen mini muutaman korttelin päässä tukena ja turvana. Mutta silti. On se aivan eri asia olla kotoisassa Suomessa tutuissa ympäristöissä tuttujen ihmisten keskellä vaikka kuinka olis surumieli. Mutta täällä se yksinäisyys ja kurjuus oikein korostuu. Ja impulsiivisena persoonana teen päätökset todella nopeasti ja täysin tunteella. Hyvä etten oo varannu jo lentoja takasin Suomeen huomiselle! Onneks oon asuntoa jo maksanut kaks kuukautta etukäteen, niin on pakko pysähtyä ja miettiä mitä elämällään haluaa tehdä. Ei se pakeneminen ja maiseman vaihtaminen aina oo se paras vaihtoehto. Uskon erittäin vahvasti siihen, että kaikella on tarkotuksensa ja ei elämää voi suunnitella etukäteen. Vaikka se onkin kivaa ja miettikää jos saiskin elää omassa täydellisessä maailmassa! Ei, vaan täytyy ottaa vastaan se mitä tulee ja sopeutua siihen. Asioilla on tapana järjestyä. Ja eikös joku viisas oo sanonut, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Sinne voi aina palata ja siellä pääsee kyllä todella nopeasti taas mukaan siihen oravanpyörään. Halusin oikeestaan kirjottaa tän sen takia, että vaikka oon iloinen ja elämänmyönteinen, peruspositiivinen likka, niin ei Cebukallakaan aina oo hauskaa. Mutta se on elämää, arvaamatonta ja yllättävää.

Ja hei kohtalo, täsä mä olen!!