No nyt on tukka leikattu. Minähän olen tosiaan ihan pienestä asti ollut pitkätukkainen, ja se on kyllä ehdottomasti ollut suuri osa identiteettiäni. Vielä lukiossa tukka oli melko pitkälti tämäntyyppisissä mitoissa:

Kuva on taidettu ottaa hetki ennen penkkareita, joita varten olin pidempään leikkaamatta, mutta ei se kauhean paljon lyhyempi normaalistikaan ollut. No, tuo oli niin pitkä, etten pitänyt sitä oikeastaan ikinä auki, mitään kampausta oli aivan mahdoton saada laitetuksi, letti oli aina tiellä ja niin edelleen. Fuksivuonna leikkasin omasta mielestäni todella radikaalisti lyhyemmäksi, noin lapojen alle. Se oli mielestäni jo iso harppaus pois pitkätukkaisen tytön roolista. Siitä mitasta on oikeastaan aina otettu vielä hieman lisää pois jokaisella kampaamokäynnillä, ja tämä viimeisin oli kyllä ehdottomasti se, jonka jälkeen en voi enää millään tavalla identifioitua pitkähiuksiseksi. 

Hiukset ylettävät siis juuri ja juuri olkapäille. Ensimmäiset päivät melkein kokonaisen uuden pään kanssa menivät vähän väliä kuontaloa hiplaillen, ja joka kerta peilin eteen sattuessani jäin äimistelemään sitä, missä kohtaa latvat huitelevat. Kaikki on kuitenkin ollut tosi positiivista, mielestäni tämä pituus sopii minulle todella hyvin, tukkaa on helppo laittaa, sitä on helppo pitää auki, taipuisa hiuslaatuni pääsee oikeuksiinsa, kun raskaat pituudet eivät suorista luonnonlaineita välittömästi… Olen tosi onnellinen ja tyytyväinen! 

Äitini reagoi odotetulla järkytyksellä muutokseen, mutta hän tietenkin muistelee yhä minua pienenä – pitkätukkaisena – tyttönä. Itselleni tukan lyhentyminen on kuitenkin ollut tärkeä konkreettinen teko aikuisuuteen astuessani. Pitkä tukka on tuntunut sitovan minut väistämättä ala-aste-yläasteikään. On vapauttavaa ja ihanaa päästä eroon lapsen identiteetistä.