Eilen tuli ihan sellainen fiilis, ettei minulla ole minkäänlaista otetta elämästäni. Olin koko kesän töissä ”kasista neljään”, mikä auttoi pitämään kiinni inhimillisestä nukkumaanmenoajasta ja pakotti ulos ovesta jo aamulla. Vaikka työ uuvutti minut täysin fyysisesti ja olin myös henkisesti usein aivan poikki, säännöllinen päivärytmi ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin teki tosi hyvää. Kun elokuun viimeinen päivä keräsin kimpsuni ja kampsuni viimeisestä siivouskohteesta, olin täysin valmistautunut jatkamaan opintojani heti maanantaina ja odottelin innolla oletetusti pian alkavaa kandiprojektiani. Tosiasiassahan minun osaltani luennot alkavat vasta lokakuun ensimmäisellä viikolla, samoin kandintyöni myöhästyy itsestäni johtumattomista syistä. Olen siis ollut vailla aikatauluja nyt reilu kolme viikkoa. Ainoat velvollisuuteni ovat lähestyvä (huominen) tentti sekä 1.10. viimeistään palautettava Distributed systems -kurssin ryhmätyö, jonka olemme muuten suorittaneet jo 2011 keväällä. 

Ilmeisesti liian vähäinen määrä tehtävää ilman mitään pakotettua aikataulua on ajanut tilanteen siihen, etten tee oikeastaan mitään. Menen nukkumaan monta tuntia avomieheni jälkeen ja vaikka heräisinkin kohtuulliseen aikaan, saatan lähteä koirien kanssa aamukävelylle vasta pitkästi yli puolenpäivän. ”Oikean ruoan” syöminen tuntuu hankalalta, ja käyn yhä useammin syömässä lounasta ulkona. Minulla ei olisi oikeastaan varaa edes kuukausittaiseen ulkonalounastamiseen, saati sitten kerran pari viikossa. 

Tunnen oloni lähinnä masentuneeksi ja lamaantuneeksi. Minulla on oikeastaan esiteini-ikäisestä asti ollut jonkinasteista syysmasennusta, mutta syyskuu on vähän liian aikainen ajankohta. En ole ikinä ollut mikään siivous- tai järjestysfriikki, mutta nyt jopa minua itseäni alkaa hävettää ja ällöttää tämä kämpän tila – pahintahan on, että mies joutuu kärsimään minun ongelmastani. Minähän se täällä kaikki päivät sotken enkä korjaa jälkiäni. Tuon edellämainitun tuhlaamisen – joka ei siis valitettavasti ole rajoittunut lounaisiin – lisäksi yömyssy on maistunut vähän turhan hyvin, ulkona syödessä otan lasillisen tai kaksi, saunasiideri on aina jees, ja niin edelleen. Ihan kohtuun rajoissa alkoholia kuluu siis kyllä, mutta itse huomaan eron aikaisempaan. Lisäksi tavallista useammin tuntuu, että tarvitsen sen lasillisen viiniä. 

Olen melko ankara itselleni. Hieman vähätellen… Erityisesti viimeisen parin vuoden aikana olen tehnyt tietoisesti töitä päästäkseni eroon turhasta ankaruudesta. Valitettavasti vastareaktiona koen aina minussa vahvana olleen impulsiivisuuden päässeen täysin valloilleen. On tosi hyvä, että olen oppinut tutkailemaan pelkkien vaatimusten sijaan myös halujani, mutta minun tuntuu olevan vaikea löytää mitään tasapainoa näiden kahden ääripään välillä. Enkä edes oikein tiedä, olenko oikeasti hyväksynyt sitä, että minulla saa olla myös tarpeita eikä ainoa tarkoitukseni ole suoriutua tehtävistä ja vaatimuksista aina vain paremmin, sillä suurimman osan ajasta tässä kuussa olen tuntenut itseni laiskaksi, saamattomaksi ja arvottomaksi.

Päivät siis jotakuinkin tuntuvat valuvan hukkaan, en tee mitään produktiivista, hieno saavutus on se, kun sen sijaan että pelaan neljä tuntia pasianssia tietokoneella, olenkin lukenut neljä tuntia Roope Ankan elämää ja tekoja. Sain minä varattua kampaaja-ajankin, mutta siitäkään en tiedä, oliko se oikeastaan vain mänythaluun-teko. Kai tässä yritetään jotenkin selviytyä tämän alakulon kanssa. Nyt katson Smashin loppuun ja sitten menen nukkumaan, aamulla on vielä pari tuntia aikaa lueskella ennen tentin alkua.