The End

P6272499.JPG

On tullut hyvästien aika.

Huominen on viimeinen päiväni firenzeläisenä. Tänään tuli siis suoritettua viimeinen suullinen tentti ja huomenna on vuorossa viimeisten juoksevien asioiden hoitaminen, pakkaus ja paljon jäätelöä. Sitten alkaa tyttöjen roadtrip etelään Puglian alueen uimarannoille, josta suuntaan Sisiliaan reppureissaamaan. Sen jälkeen koittaa paluu koto-Suomeen.

P6272528.JPG

P6272538.JPG

Olo on omituisen irrallinen, yhtä aikaa iloinen, haikea, väsynyt ja riehakas. Video kuvaa sitä jotenkin hyvin: nauran ja tanssin aamuun saakka, mutta päässä on myös surulliset linssit.

Kotona ei malttaisi olla, sillä kaupungilla kutsuvat kaikki ne paikat, jossa haluaa käydä vielä viimeisen kerran, ja uusiakin paikkoja ja makuja löytyy jatkuvasti lisää. Eilen esimerkiksi maistoin laventeli-spirulina -gelatoa uudessa gelateriassa, nam! Vaikka en aina ole ollut lainkaan varma, pidänkö Firenzen turistihälystä ja keskustan museomaisesta ilmapiiristä alkuunkaan, voin lähdön lähestyessä kyllä sanoa rakastuneeni kaupunkiin sittenkin.

Muistan vielä kun saavuin Firenzeen ensimmäisen kerran helmikuussa asuntojahdissa. Seisoin Uffizin palatsin edessä jokirannassa ja pidin kaupunkia niin kauniina että rintaani puristi jo silloin ajatellessani, että saisin elää tässä kaupungissa vain ohikiitävän hetken. Mietin, kuinka voin koskaan sopeutua takaisin Turkuun. Ensimmäisen ihastuneen kulttuurishokin aikana yksinkertaisesti kaikki Italiassa tuntui viehättävältä: pienten kahviloiden vakioasiakkaat, pienet putiikit, italialainen ruoka, vihannekset ja jutustelu vieraiden kanssa.

Viime viikolla kävelin yöllä yksin kotiin autiossa kaupungissa ja muistelin myös, miten minua vielä helmikuussa pelotti kävellä yksin myös päiväsaikaan, jos satuin syrjäisemmille seuduille. Ainakin Firenzessä olen kuitenkin aina tuntenut oloni hyvin turvalliseksi eikä enää tulisi mieleenkään pelätä, kunhan pitää järjen kädessä eikä eksy yksin kurjemmille seuduille.

P6272516.JPG

Vaihdon puolivälin jälkeen rakastuminen muuttui tuskastumiseksi: kaupungin tungos, vieras kulttuuri ja ihmisten jatkuva höpötys alkoivat myös ärsyttää. Itku meinasi tulla etenkin erilaisia byrokraattisia toimenpiteitä hoitaessa ja Suomen hyvät puolet muistuivat taas mieleen. Milloinkohan esimerkiksi Turun jalkakäytävien ”ruuhkat” alkavat taas nostaa verenpainetta?

Italiasta jään erityisesti kaipaamaan lämpöä, sekä ilmaston että ihmisten. Koskettelua; sitä, että aikuisetkin miehet voivat halata pitkään ja lämpimästi olematta humalassa. Ihmisten hyväntuulisuutta ja jonninjoutavaa jutustelua vieraiden kanssa, edullista cappuccinoa ja sitä, kuinka drinkkien sisältöä ei mitata senttilitramitoilla mutta kukaan ei ole silti liian humalassa. Aperitivoja, kotiseutumatkailua ja tuulettimen tasaista hurinaa öisin.

Toisaalta taas ei tule ikävä kulttuurisen ulkopuolisuuden tunnetta, kuumuutta tai sitä, kuinka ihana vehreä lähipuisto kellastui helteessä jo kuukausi sitten. Pizza, pasta ja espressokin alkavat jo kaivata rinnalleen muita vaihtoehtoja.

Pelasimme Annan kanssa tässä eräänä iltana hysteerisinä kikattaen peliä nimeltä ”Muistatko vielä?” Suunnilleen näin se meni:

”Muistatko vielä, kun helmikuussa palelsi ihan hitosti?” Hillitöntä naurua.

”Muistatko vielä, kun pidettiin öisin villasukkia ja oli kaksi peittoa?” Hillitöntä naurua.

”Muistatko vielä, kun käännettiin epätoivoisina lämmitystä suuremmalle…? Tai entistä parempi, muistatko kun meillä ylipäänsä oli lämmitys päällä?!!”

Kuumuus on siis ollut meille hieman hankala kestää… 🙂

P6272539.JPG

Suomeen paluu tuntuu samaan aikaa pelottavalta ja innostavalta. En tiedä yhtään, mikä siellä odottaa. Ainakin uusi asunto, uusi sivuaine, uusi opintomotivaatio ja uudet seikkailut. Tie on avoinna.

P6272541.JPG

Kuten Alice uimarannan viimein näkyessä pitkän päiväkävelyn jälkeen, olen minäkin silti innoissani astumassa Suomen uusiin seikkailuihin. Nyt on hyvä hetki palata kotiin.

Tämä jäänee viimeiseksi blogipostauksekseni, kiitos siis kaikille jotka olette jaksaneet lukea turinoitani. Suomessa nähdään! Ensin kuitenkin Puglia ja Sisilia, täältä tullaan!

<3: Karoliina

P6272547.JPG

Reppureissailu voi myös väsyttää. Tältä näyttänee ajoittain myös tuleva roadtrippimme.

Ps. Olen perannut täällä myös ensimmäisen kalani!

P6272551.JPG

Kuvat taannoiselta viikonloppureissulta Caprille.

 

Suhteet Oma elämä Opiskelu Ajattelin tänään

Palio!

Viime viikon keskiviikkona juostiin ensimmäinen kahdesta Sienan jokakesäisestä Il Palio -hevoskilpailusta. Ja mehän olimme tietysti katsomassa!

Olin kuullut tämän aikaisemmin, mutta nyt voin kyllä täysin rehellisesti yhtyä sanomaan itse: täytyy olla syntyperäinen sienalainen ymmärtääkseen tämän kilpailun syvimmän olemuksen.

Tämä Youtubesta löytämäni video muutaman vuoden takaa kuvastaa kaiken olennaisen! Aluksi jännittynyt odotus, kun yksi kilpailijoista ei suostu siirtymään lähtöalueelle; näin kävi tänäkin vuonna, joskin taistelu ratsastajan ja hevosen tahdonvoimien välillä kesti minuutin sijaan 20 minuuttia. Videolla noin kohdassa 1:10 alkaa viimein tapahtua, ja sitten radalla rysähteleekin kunnolla. Kun voittaja selviää, koko kansa sekoaa – eikä meininki ihan kauhea turvalliselta näyttänyt, saati tuntunut! Hevonen voi voittaa kilpailun myös ilman ratsastajaa, ja kuten videolla näkyy, se ei olisi mitenkään ennenkuulumatonta.

Il Palio on siis keskiaikainen hevoskilpailu, joka järjestetään joka vuosi 2.7. ja 16.8. Jokaisella Sienan kaupunginosalla on kilpailussa oma edustajansa, ja koko kaupunki olikin koristeltu kaupunginosien lipuin ja vaakunoin. Lisäksi koko kisapäivän ajan ympäri kaupunkia kajahtelivat torvet ja rummut, ja näimme keskiaikaisia trubaduurena, klovjena ja monenlaisia esityksiä minne vain menimmekin.

20140702_112203.jpg

Kilpailu juostaan Sienan Piazza del Campolla. Tältä se näyttää tyhjänä:

P1310388.JPG

Me kiertelimme kaupungilla ja menimme sisälle kisa-alueelle noin kuudelta, kun kilpailun alkuun oli vielä puolitoista tuntia. Pakokauhu kuitenkin iski seistessämme tungoksessa, ihmisten töniessä meitä välillä kovakouraisestikin, ja kun mietimme, kuinka ihmisvirta vyöryisi areenalle samanlaisena tai entistäkin kiihkeämpänä vielä tunnin ajan ennen kuin sisäänkäynti suljettaisiin. Päätimme siis lähteä sittenkin ulos ja katsoa kisan areenan ulkopuolisilta screeneiltä. Lähteminenpä ei kuitenkaan ollut ihan niin helppoa: alueelle oli nimittäin tuohon aikaan pelkästään sisäänkäyntejä! Malttamattomana ja loputtomana sisään valuvan ihmisvirran vastaan pyristeleminen oli kenties yksi epämiellyttävimmistä kokemuksistani täällä.

Tällainen kilpailu ei voisi ikimaailmassa toteutua Suomessa: suljetulla alueella on tuhansia ihmisiä, sitten siellä juostaan kiihkeä kilpailu ilman satuloita, jolloin ratsastajien putoaminen tai loukkaantuminen ei ole lainkaan epätavallista. Kisan päätyttyä ihmiset vyöryvät kilparadalle hevosten kimppuun täysin mielipuolisina talloen toisiaan jalkoihinsa, eikä alueelta ole lainkaan mahdollista poistua pitkään aikaan, kun kaikki sisäänkäynnit on suljettu… Lisäksi kaikki kisa-areenaa ympäröivät korttelitkin oli turvallisuussyistä suljettu portein, ja meidänkin oli vaikea löytää tietämme ulos kisa-alueen läheisyydestä vaikka poistuimme alueelta siihen aikaan, kun juuri kukaan muu ei liikkunut kaduilla.

Jonkinlaisen hätäuloskäynnin merkin kyllä näimme, mutta kun miettii, että tuo hätäuloskäynti kulki kuitenkin keskiaikaisten kapeiden porttikongien läpi, niin ei voi kuin toivoa, ettei minkäänlainen joukkopaniikki valtaa kisayleisöä!

Näistä huomioista huolimatta Palion katsominen oli kuitenkin myös yksi uskomattomimmista kokemuksistani täällä! On ehkä vaikea ymmärtää, miksi kisa on sienalaisille niin tärkeä, mutta koko kaupungin yllä vallitsevaa jännitystä ei voinut olla aistimatta, ja tunne kyllä tarttui meihinkin. Kun kisa viimein oli ohi – koko kaupunki on päiviä sekaisin, ja kisa kestää lopulta noin 90 sekuntia – kaikki kaduilla näkemämme ihmiset olivat täysin sekaisin.

Ne, jotka olivat voittaneesta kaupunginosasta kotoisin, itkivät ja nyyhkyttivät, myös miehet, (tai ehkä etenkin miehet) ja rynnivät täysillä kohti kisa-aluetta. Vanhemmat unohtivat pienetkin lapsensa juostessaan kohti Piazza del Campoa, ja näimmekin monta lasta juoksemassa hengästyneinä vanhempiensa perässä. Siksi alue varmaan onkin eristetty, etteivät nuo areenan ulkopuolelle jääneet ihmiset pysty tukkimaan uloskäyntejä pyrkiessään pääsemään edes hieman lähemmäs voittanutta sankarihevosta, joka muuten kruunataan sisällä Sienan kirkossa…

On kuitenkin jotenkin hyvin italialaista, että vaikka meno näyttää tällaisen sääntöyhteiskunnan kasvatin silmissä aivan sekasortoiselta, kaikki kuitenkin järjestyy.

Voittaneessa kaupunginosassa järjestettiin illalla juhlat, joissa tarjottiin monenlaista juhlajuomaa ilmaiseksi! Kaiken kaikkiaan hyvä päivä, suosittelen vierailemaan Sienassa Palion aikaan jos hevosurheilu ja jännittävät käänteet kiehtovat!

Kulttuuri Suosittelen