Älä ihan vielä mene, lehdenjakaja

…älä vielä / olet muillekin totta.

Aika kuluu ihan liian nopeasti, on jo kesäkuu! Nyt vasta alkaa tuntua oikeasti kotoisalta olla täällä. Mielenkiintoisimpia baareja ja parhaimpia kahviloita löytyy edelleen joka viikko uusia. Vasta nyt suurehkosta kaveriporukastamme alkavat erottua ne, keiden kanssa kaveruus syvenee ystävyydeksi. Italian kielikin alkaa pikkuhiljaa avautua niin, ettei joka kerta suunsa avatessaan tarvitse etukäteen miettiä, mitkä sanat valitsee.

Itselläni on viimeinen tentti vasta heinäkuun puolivälissä, joten kotiin ei onneksi tarvitse ihan vielä lähteä eikä tämä loppuaika ihan lomailuksikaan mene. Jotkut meistä lähtevät kuitenkin kotimaihinsa jo parin viikon päästä, joten kotiinpaluu alkaa siksi häämöttää pikkuhiljaa omassakin mielessä. Pitäisi muistaa ilmoittautua elokuun kesätenttiin ja läsnäolevaksi yliopistoon. Viime viikolla laskeskelin myös hieman, paljonko siitä KTM:stä vielä puuttuukaan opintopisteitä (ihan liikaa). Uusi asuntokin pitäisi löytää, ettei koko syksy mene äidin nurkissa…

Kotiinpaluu tuntuu yksinkertaisesti liian haikealta. Välillä en voi vieläkään uskoa, että asun oikeasti Firenzessä. Ymmärrän nyt, mitä ihmiset tarkoittivat puhuessaan minulle ennen lähtöäni vaihtarikuplasta; tämä on meille ainutkertaista aikaa. No, onneksi jäljellä on vielä melkein kaksi kuukautta, sehän on lähes kolmannes koko vaihtoajasta. 🙂

Täytyy yrittää tuoda matkamuistona Suomeen pieni palanen tätä italialaista dolce vitaa ja aloittaa sen omaksuminen nyt elämällä hetkessä eikä murehtimalla tulevaa. Ja tuntuu Suomeen paluussa muutama asia aivan ihanaltakin: Suomen lämmin elokuu, viini-illat ystävien ja perheen kanssa, meri, kesämökki ja sen sauna, grillimakkara, kuntosali, oma piano.

(Otsikko Scandinavian Music Groupin kappaleesta Huutelen pimeään.)