Viimeiset päivät ennen lähtöä täyttyivät monista läksiäisistä ja viime hetken järjestelyistä sekä sekavista muistilistoista. Muistinko matkavakuutuksen? Lentoliput? Passin? Uuden luottokortin tunnusluvun? Nyt Italiaan päästyäni en ole ainakaan toistaiseksi keksinyt mitään tärkeää, mikä olisi unohtunut.

Proseccoa tuli läksiäisissä juotua kenties enemmän kuin  olisi ollut viisasta!

Limoncellon kanssa oli tarjolla valkosuklaapannacottaa, nam.

Kävin Café Artissa vielä viimeisen kerran – kahdesti. Ensin opiskelukavereiden, sitten ystävän ja tämän ihanan vauvan kanssa.

Artin cappuccinoa tulee ikävä.

Kuvasin aurinkoista jokirantaa pakkasenpuremin sormin. Täytyy myöntää, että täällä Italiassa ei ole talvitakkia tai tumppuja paljon tullut ikävä.

Kavereille järjestämiini läksiäisiin päätin näppäränä tyttönä leipasta pitsaa joululahjaksi saadun Makumatka Euroopan halki -kirjan reseptillä. Tältä sen piti näyttää:

…ja tältä se näytti! Lieneekö ero tullut kokkaus- vai kuvausvaiheessa?

Tarjouduin myös juottamaan kesästä jääneen Campari-pullon loput spritzien muodossa juhlaväelle. Ystävän poikakaveri kuitenkin julisti juovansa mitä tahansa paitsi Camparia, mikä on minusta kyllä aika paksua kun ottaa huomioon, mitä kaikkea kamalaa maailmassa voi juoda. No, onneksi hätä ei ollut tämän näköinen! Saisiko olla yksi vodka-päärynälikööri-Metsmaasika-Pisang-kuohuviini viinakaapin katköistä?

Kavereilta saadut ihanat läksiäislahjat pääsivät myös mukaan matkaan. Tässä madridilainen karhu Björn, jonka oli matkakuume päässyt jälleen yllättämään. Tänään hän on jo kierrellyt Venetsian katuja.

Selviytymispakkauksen sisältä paljastui neuvoja siihen, miten koti-ikävää voi koettaa järkeillä hieman lievemmäksi:

Ensimmäiset päivät Venetsiassa ovat kuluneet ihmetellessä. Venetsia toimii ilmeisesti jatkuvana kärsivällisyysharjoituksena jopa italialaisille. Minne tahansa päästäkseen täytyy ylittää vähintään silta, usein myös kulkea vaporetolla eli vesibussilla. Eilen saavuin kaupunkiin laukkuineni ja huokaisin, että ihanaa, enää vaporetto-kyydin päässä hotellilta. Hotellini sijaitsee siis hieman keskustan ulkopuolella Lido-nimisellä saarella, ja sinne pääsee ainoastaan vesiteitse. Vaan matkapa ei niin vain edennytkään! Uiden olisin luultavasti ollut nopeammin perillä kuin Canal Grandea pitkin hytkyessäni. Mutta mihin sitä on lomalaisella kiire?

Kärsivälliyyden lisäksi kumisaappaille olisi ollut matkalla käyttöä heti ensimmäisenä aamuna, kun Piazza San Marcon oli vallannut acqua alta. San Marco on kaupungin matalin kohta (85 cm merenpinnasta), ja sen täyttää ohut tai joskus paksukin vesikalvo noin sata kertaa vuodessa. Tämä johtuu tietysti siitä, että Venetsia on hitaasti vajoamassa mereen. Onneksi torin yli pääsi pitkospuita pitkin kuivin jaloin.

Huokailemassa Huokausten sillalla.

Karnevaalit järjestetään Venetsiassa helmikuussa, ja kauniita naamioita saa joka paikasta kaiken hintaisina.

Jostain syystä täällä myydään myös kuningatar Elisabetin ja kuninkaallisen corgyn pienoismalleja.

Saanko esitellä (Annan sanoin): Venetsian suurin kusipää. Jos luulitte että ne ovat röyhkeitä Suomessa, you ain’t seen nothing yet.

Vielä en ole päässyt kokemaan Venetsian ruokaherkkuja juurikaan, mutta tänään olisi tarkoitus mennä aperitivolle ja pitsalle!  Matkaoppaan mukaan yksi perinteisimmistä venetsialaisruuista on fegato alla veneziana, maksaa venetsialaisittain. Saa nähdä, uskallanko maistaa! Lentokoneessa luin matkakirjojen aatelia Eat Pray Love. Siinä puolestaan kerrottiin Rooman erikoisherkusta, vastasyntyneen karitsan suolista, seuraavasti:

”Gandhi ei taatusti syönyt karitsansuolia.”

”Saattoi syödäkin.”

”Ei saattanut, Luca. Hän oli kasvissyöjä.”

Mutta kasvissyöjät voivat syödä tätä”, Luca intti. ”Suolet eivät nimittäin ole edes lihaa. Ne ovat pelkkää paskaa.” (Gilbert 2012, 78.)

Jään innolla odottamaan, kuinka pitkälle pitsan ja pastan ohi italialaiset perinneruokakokeiluni täällä ulottuvat.

-Karoliina