Maisemia Fiesolesta Firenzeen.

Välillä on tuntunut vaikealta tietää, mistä täällä blogissa kirjoittaisi. Oma firenzeläinen arki on muuttunut jo niin tutuksi, ettei siitä tunnu olevan uutta tai ihmeellistä kerrottavaa, eikä kamerakaan kulje arkipäivisin niin paljon mukana, että kuvia riittäisi tänne blogiin. Olen matkustellut aika paljon, ja senpä takia matkustelusta on tullut kirjoitettua usein, mutta nyt vuorossa firenzeläisten arkipäivien tarinoita.

Aamuisin tuntuu ihanalta avata oman huoneen ikkunaluukut ja kurkottaa koko yläkroppa haistelemaan ulkoilmaa. Tällaista luksusta ei ollut Suomen kodissa, sillä pikkuiset tuuletusikkunat aukesivat vain parikymmentä senttiä. Aamuisin ei myöskään yleensä ole kiire mihinkään, sillä omien kurssieni luennot alkavat aikaisintaan klo 11. Aamukahvi tulee usein juotua parvekkeella. Äiti toi tullessaan puurohiutaleita, joten kaurapuuroikävä on nyt paikattu, eikä suomalaista kahviakaan ole ollut ikävä enää sen jälkeen kun hoksasin, että kotona tehtyä espressoa voi vallan hyvin aamuisin juoda koko mukillisen…

Eräänä päivänä päätin jättää kesken työlään valokuvauksen historia -kurssin, josta olisi saanut 12 opintopistettä. Sinnittelin aikani, mutta luennoilla en tuntunut ymmärtävän mitään ja läpäisy olisi vaatinut todella paljon työtä. Epätoivo iski tämän italian kielen kanssa, jota en vieläkään tuntunut osaavan riittävän hyvin, jotta olisin pysynyt luennoilla kärryillä. Lisäksi jopa italialaiset tuttavani kertoivat aiempina vuosina itkeneensä kurssin suullisessa tentissä, sillä professoressa oli niin vaativa. Tuntui ikävältä luovuttaa; siihen en ole Suomessa tottunut.

Valokuvakurssin sijasta päätin aloittaa Taidekirjallisuuden historia -nimisen kurssin, jota opettaa ihana brittiherrasmies. Hän opettaa italiaksi, mutta tentissä voi hätätapauksessa turvautua englantiin, jos kielitaito loppuu kesken. Täydellinen tilanne siis, eikä minulla olisi ikimaailmassa ollut aikaa tälle kurssille, jos olisin jatkanut valokuvakurssilla. Teki ihan hyvää huomata, että aina ei ole pakko hakata päätään seinään, vaan joskus rimanalituskin on sallittua, ja siitä voi myös seurata jotain paljon parempaa.

(Keskittymiskyky opintoihin on kyllä yleisesti ottaen ollut vähän kateissa, kun joka päivälle löytyy niin paljon kaikkea muuta mielenkiintoista. Mutta eiköhän se tuttu tenttiinlukustrategia nimeltä ”viime tipassa” auta jälleen ystävää hädässä?)

Ruoka on edelleen monien päivien kohokohta. Yllä näkyy eräänä aurinkoisena sunnuntaina Piazza Santo Spiritolla lounaaksi syöty herkullinen take away -margherita. Suosittelen Gustapizza-nimistä pizzeriaa lämpimästi jokaiselle, joka vierailee Firenzessä!

Italiassa on jäätelön, pizzan ja pastan ohella ihanaa syödä monenlaista kasvisruokaa, sillä kasvikset ja vihannekset ovat täällä maukkaita ja niitä on niin monipuolisesti ja edullisesti tarjolla.

Kaiken syömisen vastapainona on tullut myös lenkkeiltyä paljon ahkerammin kuin Suomessa. Lähipuiston lenkkimaisematkaan eivät ole hassummat! Olo on ollut kaikin puolin onnellinen täällä Italiassa ja olen nauttinut vaihdossa olosta paljon enemmän kuin alun perin ajattelin. Viime aikoina on silti alkanut olla enenevissä määrin ikävä Suomen ystäviä; sitä, että voi jutella sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuntee hyvin. Vaikka en silti valita, sillä olen saanut täällä aivan ihania uusia ystäviä.

Vaihtoon lähtiessäni ajattelin opettelevani täällä nukkumaan enemmän, kun opinnot eivät vie niin paljon aikaa eikä tarvitse yömyöhään lukea tenttiin tai tehdä epätoivoisena talousmatikan harkkatehtäviä – tai mitä sitä nyt voi ihminen milloinkin haluta puolenyön jälkeen touhuta. Aikomus oli itse asiassa opetella niin järjestelmälliseksi, ettei keskellä yötä tarvitsisi touhuta kerta kaikkiaan mitään silloinkaan, kun tekemistä on paljon. ”Ajoissa nukkumaan” on kuitenkin edelleen minulle aivan vieras käsite, ja nykyään sitä voi hyvin esimerkiksi kirjoittaa blogia yhdeltä yöllä… 🙂

Kauppisopintoja on myös yhtäkkiä tullut kova ikävä. Paluu taidehistorian pariin on ollut virkistävää, mutta se on auttanut myös huomaamaan, että oli oikea ratkaisu vaihtaa pääaine kauppatieteiden puolelle.

Tänään oli tarkoitus opiskella koko päivä, mutta aurinko paistoi niin kauniisti, että päätimme Annan kanssa lähteä läheiseen Fiesolen pikkukaupunkiin tutkimusretkelle. Fiesoleen pääsee paikallisbussilla, matka kestää vain kymmenisen minuuttia ja maisemat Firenzen yli olivat todella kauniit. Niitä piti kiivetä oikein puuhun ihastelemaan! Alas kiipeäminen jättikin sitten sekä toivomisen varaa viehkeydessä että mojovan naarmun sääreen.

Päätimme patikoida noin 7 kilometrin kotimatkan Fiesolesta alas Firenzeen. Matka taittui joutuisasti mutkittelevaa pikkutietä pitkin ja vahvisti halua lähteä vaeltamaan muualle Italiaan.

Italialainen yhteiskunta aiheuttaa kuitenkin yhä ja aina vain ihmettelemisen aihetta, jota kuvaa oivallisesti esimerkiksi tuo tänään löytynyt suojatie. Kaikki niinkun käytännössä toimii, mutta silti eri tavalla kuin Suomessa. Mutta parempihan se silti on, että suojateitä löytyy, eikö?