Syistä rakastaa Helsinkiä
Sunnuntaina muutan vuodeksi Ruotsiin. Ja miksi tällä kertaa kun täytyy lähteä, niin ystävistä ei halua päästää irti, Helsinki näyttää kauneimmalta ja kaikenlaista tehtävää löytyy enemmän kuin koko kesänä? Ei sen näin pitänyt mennä.
Helsinki.
Suhteeni Suomeen ja sen pääkaupunkiin on aina ollut ristiriitainen. 16-vuotiaana lähdin kuplaa pakoon vuodeksi Australiaan, 17-vuotiaana jouduin palaamaan sieltä takaisin. Murehdin kohtaloani melkein vuoden.
Viime joulukuussa lähdin pakoon talvea. Sitten jossain Thaimaan ja Kambodzan välisellä rajalla kun olin oman onneni nojassa, ahdistuneena ja yksin, tajusin, kuinka ainutlaatuinen paikka Helsinki on. Onhan se kupla, mutta aika omalaatuinen sellainen.
Viimeisen puolen vuoden ajan Helsinki on ollut minulle enemmän kuina koskaan.
Olen vihdoin tajunnut, mitä kaikkea täällä voi tehdä ja kuinka kaupunki kannattelee eteenpäin.
”Rakastan Helsinkiä, koska täällä alkaa vihdoin olla oikeaa kaupunkikulttuuria”, totesi Nyt-liitteen lukija Ville Blåfieldin kirjoittamassa jutussa syistä rakastaa Helsinkiä. Ja näinhän se on. Onko Helsinki ikinä ennen ollut näin täynnä kaupunginosatoimintaa, halua parantaa lähidemokratiaa ja elävöittää kaupunkia?
Viimeisin puoli vuotta Helsingissä on ollut elämäni parasta aikaa. Se on koostunut ystävistä, keikoista, ravintolapäivästä, elämäni parhaasta vapusta, yliopiston juhlista, lehden teosta, siivouspäivästä, joogasta, paviljongista, Töölö-liikkeestä, eläväisemmän kaupungin puolesta puhumisesta, purjehduksista, kahviloista, kirjoista, lenkeistä Töölönlahdella, We love Helsinki -tapahtumista, puistohengailuista, Suokista, Flowsta.
Välillä olen ajatellut eläväni rinnakkaistodellisuudessa.
Elämä Helsingissä on tällä hetkellä mahtavaa. Mutta samalla se on kupla. Siksi täytyy taas uskoa, että aika ajoin tekee vain hyvää lähteä täältä pois.
Koska mikään, ei mikään, voita sitä fiilistä kun tuntuu, että silmät avautuvat pitkästä aikaa. Ja eiväthän ne silmät jukolauta muualla avaudu kuin uudessa ympäristössä. Näin se on, vaikka itse Aristoteles väittäisi muuta.
Ne aukeavat Berliinin kaduilla kun pyöräilen kohti TV-tornia ja näen sen nousevan valtavana edessäni, pariisilaisessa kulmabaarissa, jossa demi peche tuntuu aina yhtä hemmetin makealta jo juovuttaa minut rakkauden valojen yöhön tai keskellä Phnom Penhin kaoottista liikennettä kun istun moottoripyörän selässä, pidän kuskin selästä kiinni kuin hädässä ja sydämeni läkähtyy.
Silti juuri tämä lähtö tuntuu erityisen vaikealta. ”Mutta se on vaan Ruotsi”, yritän sanoa itselleni. Se ei ole yhtä kaukana kuin Australia tai Thaimaa.
Mutta se ei ole Helsinki. Se ei ole tämä kesä. Se ei ole nämä tunteet, joita juuri nyt, juuri tällä hetkellä tunnen. Ja siksi ei EHKÄ kannattaisi lukea saakelin Ville Blåfieldin juttua viisi päivää ennen lähtöä.
Mutta helsinkiläiset on niin oikeessa. Kuunnelkaa nyt.
”Kallion kirjaston tuoksu.”
”Syyslehtien kostea tuoksu, mullan haju, koiranpaskat.”
”Taksiin voi sammua pelkäämättä.”
”24-h Alepat, saa yölläkin ruokaa.”
”Vanhat ystävät. Jaettu viinipullo.”
Ah Helsinki. Sua tulee taas ikävä.
Niille, jotka eivät ole Blåfieldin juttua ”140:stä syystä rakastaa Helsinkiä” vielä lukeneet niin tästä: http://nyt.fi/20120612-spurgujen-elaemaentarinat-3bn-raitiovaunussa-sekae-33-muuta-syytae-rakastaa-helsinkiae/
”Kesäyö 1970-luvun alussa. Vielä hämärää, auringonnousia odotellessa… Istahdan sporakiskojen väliin Erottajan ja Dianapuiston välille, Bio Adamsin kohdalle. Koko Mansku on tyhjä, ei ristinsielua missään… Liikennevalot vilkkuu keltaista postitaloon asti, samaa tahtia. Sytytän Nortin, poltan sen rauhassa ja nautin… hiljaisuudesta.”