Vuoden urheiluhetki

Vielä sunnuntainakin se hymyilyttää.

 

Kun Teemu Pukki laukoi perjantaina pallon Espanjan maaliin, tarrasin ruotsalaista kaveriani kädestä kiinni ja kiljuin. Viiden sekunnin kuluttua mielen valtasi ylpeys ja hiljaiseksi menivät myös ruotsalaiset. Liksom, Finland? På riktigt?

Ei Suomi pelaa tasoihin Espanjan kanssa. Ei niin vaan tapahdu. Jo pelin alkuminuutit tuntuivat absurdeilta kun El Molinónilla oli juuri raikunut Maamme-laulu, maalivahdin selässä lukikin Mäenpää ja ruudun yläkulmassa kiiluivat lukemat ESP 0 – 0 FIN. 

Moni saattaisi todeta tähän, että rauhoitu nainen.

Mutta miksi nämä ovat niin äärimmäisen tärkeitä hetkiä?

Koska suurilla tunteilla ja urheiluhurmoksella on hassu tapa luoda yhteisöllisyyden tunnetta. Suomalaisten urheilumenestys nostaa esiin iloa, onnea, kiljahduksia ja hymyjä. Yhdessä lyhyessä hetkessä meluavasta ja ärsyttävästä naapurista tuleekin ystävä, sporassa saattaa uskaltaa kommentoida ääneen tuntemattomalle, kuinka hieno ”se hetki” olikaan ja sitten on vaan niitä hymyjä. Hymyjä, hymyjä, hymyjä. Joka puolella, ohikulkijoilta ohikulkijoille.

Noina hetkinä suomalaiset todella ovat ylpeitä kotimaastaan. Eikö sekin tunnu välillä omanlaiseltaan Gijonin ihmeeltä? Kun torstaina vielä puhuttiin rasismista, keskellä tulehtunutta ilmapiiriä, perjantaina hoilataan Pukin nimeä ja Malesiassa ihmetellään, mitä siellä Euroopassa oikein tapahtuu kun malesiaksi ”Puki” tarkoittaa, noh, pillua.

Eihän sitä pysty kieltämään: ne hetket ovat Suomelle korvaamattoman tärkeitä. Ne piristävät ihmisten arkea, tekevät tuntemattomasta joukkiosta hetkeksi yhden. Ennen kaikkea luovat sen tärkeimmän – uskon parempaan tulevaisuuteen. Niin Suomessa kuin suomalaisessa jalkapallossa.

 

Kuva: Antti Aimo-Koivisto/Lehtikuva