Heippa Helsinki
Helsinki jää taas hetkeksi. Mutta ennen lähtöä oli aurinkoisia talvipäiviä, kävelyretkiä rantaan, rauhassa juotuja kahvikupillisia ja vähintäänkin kaksi, uunituoretta korvapuustia. Voi Helsinki, taas maistuit ja kuulostit kivalta.
Taivallahden ranta ja Töölön kadunkulmat ovat aurinkoisena talvipäivänä ihmeellisiä. Ihmetystä herättävät auringon pilkahduksista nauttivat ihmiset, oudosti käyttäytyvät koirat, 17-vuotiaat pojat, jotka juovat coronaa -17 asteen pakkasessa puiston penkillä. Kaikkihan on ihan kummallista.
Sitten on yksi asia, jota en vaan voi käsittää. Olen omassa kotikaupungissani onnellinen. Kun niin monta vuotta on halunnut Helsingistä muualle, ei voi sanoin kuvailla, kuinka hyvältä tuntuu pysähtyä ja huomata, että tässä on hyvä olla. Helsinki antaa mulle tuntemuksia, värähdyksiä, ihmettelyn aiheita. Ehkä mä katson sitä jostain uudesta näkökulmasta. Ehkä Ruotsissa vietetyt kuukaudet ovat tehneet tehtävänsä. Koti ja kotikaupunki tuntuvat tärkeämmiltä kuin koskaan. Ennen kaikkea Helsinki on antanut mulle sellaisen mahdollisuuden, että en voi olla virnuilematta. Kesä kesätoimittajana – eihän sitä vieläkään voi ymmärtää todeksi.
Mutta se toinen koti. Göteborg. Sitä on ikävä. Ikävä on syntynyt parhaan saksalaisen ystävän naurunremahdusten ajattelemisesta, Cafe Publikissa käytyjen keskustelujen haikailusta ja kanelbulle -ikävästä. Tätä en uskonut ikinä sanovani, mutta ruotsalaisten kanelipullissa on enemmän rasvaa ja sokeria ja siksi ne maistuvat vielä paremmilta kuin korvapuustit. Ei ehkä äidin korvapuustit, mutta noin yleisesti. Pyydän anteeksi.
On vielä kevät aikaa olla utelias aatu, tiedonjanoinen hullu, Ruotsia ihannoiva suomalainen, Ruotsille naureskeleva suomalainen, spontaani ihminen ja jokaisen hetken täyteen elävä vaihto-oppilas. Sitten joskus kesäkuussa otan hyvät ominaisuudet ja tarinat mukaani ja tulen takaisin Helsinkiin. Hetkeksi tai pidemmäksi aikaa.
Kun eihän sitä ikinä tiedä. Ikinä ei tiedä mihin elämä vie. Se on niin kutkuttava ajatus, että tuntuu varpaissa asti.