Kambodza vie sydämen

Rikottu ja murjottu maa. Mutta Kambodza ei ole koskaan luovuttanut. 

Reppureissasin maassa puolitoista vuotta sitten. Siitä lähtien paikka on tullut uniini. En saa enää Kambodzalta rauhaa ja tuntuu, että mitä kauemmin olen poissa, sitä rakkaammaksi paikka käy. 

Matkan merkityksellisyyteen vaikutti se, että olin todella yksin. Päivät kuluivat ajatellessa. Tutkin, haistoin, maistoin, kosketin ihan eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Tai koskaan sen jälkeen. Kävin läpi ajatuksia. Oli vain oltava, hetkessä ja läsnä. Hengitettävä sisään ja ulos. 

Kun bussi ylitti Thaimaan ja Kambodzan rajan, olin lähellä paniikkikohtausta. Bussi mutkitteli kiemuraista tietä ylös kohti vuoria, unohdin hengittää. En voinut käsittää, mitä olin mennyt tekemään. Olin tuntemattomien ihmisten keskellä, kukaan ei puhunut englantia ja bussi pysähtyisi vasta kun olisin jossain Kambodzan keskellä. Mitä sitten tapahtuisi? Minne menisin? Päivä oli vaihtumassa iltaan ja levottomuuteni kasvoi. Mielessä siinteli Helsinki ja oma, typerä hulluus. Miksi olin matkalla maahan, josta en tiennyt ketään. Jonka historiasta tiesin vain ääretöntä julmuutta. Sellaista väkivaltaa, jota ajatellessa usko ihmiskuntaan sammuu. 

Suhteeni Kambodzaan alkoi jo Helsingin yliopiston luentosalista. Pol Potia, Tuol Slengiä ja Kambodzan historiaa käsitellyt luentosarja jäi samaisena syksynä vahvasti mieleeni. Kurssin esseetä kirjoittaessani päätin, että lähden reppureissaamaan. Seuraavalla viikolla ostin lennot. 

Kun bussi oli kiemurrellut vuoren huipulle, vilkaisin ulos ikkunasta. Sydämeni pysähtyi. Edessä avautui laakso ja valtava viidakko. Yhtäkkiä kaikessa oli järkeä. Elin seikkailua ja ymmärsin, että olin saanut mahdollisuuden toteuttaa unelmaani. Olin vihdoin matkalla Kambodzaan, matkaseuranani omat ajatukseni. Niillä oli pärjättävä. Pulssini kiihtyi ja vatsan pohjalle levisi kummallinen tunne. 

Kuuden tunnin höykytyksen jälkeen bussi pysähtyi pimeyden keskelle. Olin saapunut Sihanoukvilleen. Hyppäsin paikallisen motokuskin matkaan ja pyysin häntä viemään minut jonnekin, mistä löytyy hostelleja. 

Sieltä se alkoi. Sihanoukvillessä hengailin paikallisten kanssa, seikkailin saarilla, ihmettelin venäläisiä turisteja (turismin kasvessa Kambodzassa, Venäjä on keksinyt sijoittaa rannikon tuleviin loistohotelleihin). Matka jatkui Kampotiin, pieneen kylään, joka on tunnettu pippuristaan. Hengailin 15-vuotiaan khmertytön kanssa, joka pyysi, että jäisin töihin kylän kirkkoon. 

Kambodzan pääkaupungista Phnom Penhistä olin kuullut vain huonoa, mutta lopulta se muodostui matkani kohokohdaksi. Kaupunki oli niin kiireinen ja täynnä elämää, että edes Bangkok ei vetänyt vertoja. Seikkailin kaupungissa mottoripyörän selässä pari päivää ja sain kiinni maan historiasta. 

Reissasin vielä Siam Reapiin ja asuin siellä paikallisen khmerperheen kotona. Angkor Watin temppelit olivat ihmeelliset, perheen poika nappasi aina aamuisin mukaan mangoja ja sitten hurautimme skootterilla ihmettelemään temppeleiden suuruutta.  

Vielä palaan Kambodzaan, monta tarinaa on kertomatta. Vastaus piilee khmerkansan hymyissä. Vaikka silmät olivat surua täynnä, tuntui, että ihmiset jaksavat uskoa parempaan huomiseen. Ihme kyllä.