Kirjailijan kaupunki

”Nopeasti vaatteet ylle ja ulos, nuoruus kohisten suonissa aivan pakahduttavana. Pyöreä, sininen berri päähän ja leivänkannikka taskuun: kapeita jyrkkiä portaita alas, ja St. Michelin torin varrella olevan pikkubaarin tiskin viereen juomaan nopeat aamukahvit. Tuttu tarjoilija hymyilee: Aivan niin, elämä on hauskaa”.

– Mika Waltari. Pariisin kasvot. 1927.

 

Pariisi on erilainen kuin vuonna 1927. Tänne on nykyään niin helppo tulla. Ei tarvitse hypätä höyrylaivaan kuin Waltari aikoinaan ja lopulta vaihtaa Saksassa junaan. Istua siinä kolme päivää saksalaisten professorien, venäläisten ruhtinatarten ja sveitsiläisten kotiopettajattarien keskellä. Ihastella kun vaunun täyttää onnen huudahdukset ”Paris, c’est le monde, Paris c’est tout” ja innostua itsekin ikuisen valon kaupungista. Kun juna lopulta kaartoi Gare du Nordille, oltiin vihdoin perillä. Perillä maailmankuulussa Pariisissa, boheemien taiteilijasielujen mekassa, kirjailijan kaupungissa. 

Entisaikojen Pariisi oli juuri niin mystinen ja juuri sen takia, että se oli vaikeaa saavuttaa. Kaupungin yllä leijui ihmeellinen, säteilevä vetovoima, joka suomalaistenkin kirjailijoiden oli pakko tuntea. Suuri maailma, salaperäisyys ja historia kohtasivat yhdessä pisteessä. Oli päästävä mukaan.

Mutta mitä nyt Pariisi? Oletko edelleen salaperäinen? Mc Donalds ja H&M ovat vallanneet katukuvan, ne valaisevat Pariisin katuja yhdessä Seinen iltavalojen kanssa. Mutta ei se haittaa. Eilen vietin iltaa pariisilaisen näyttelyn avajaisissa ja siellä sen huomasin, taiteilijoiden ja boheemien sielujen keskellä: ihmiset matkustavat yhä edelleen Pariisiin toteuttamaan unelmiaan. Tänne ne tulevat, imemään itseensä kaupungin voimaa. 

Ja onhan se edelleen. Salaperäinen, kaunis, yllättävä. Kaupunki, jossa on usein aivan ihmeellinen tunnelma.

Mahdollisuuksien kaupunki, kirjailijan kaupunki.