Olen asunut Ruotsissa viisi kuukautta. Välillä olen joutunut epätoivon valtaan. Useammin kuin kerran suusta on tullut ulos epämääräistä mongerrusta, Pressbyrånin myyjä on vastannut englanniksi ja olen ärsyyntynyt tai kun skåånelainen naapurini on toistanut kymmenen kertaa mitä tarkoittaa, en ole todellakaan ymmärtänyt mitä hän ihan oikeasti tarkoittaa.

Kaksi kertaa olen tullut koulupäivän jälkeen kotiin ja halunnut vajota maan alle. Olen tuntenut epäonnistuneeni, koska kurssikaverit eivät ole heti ymmärtäneet mitä olen halunnut sanoa. Tuntuu, että en ole saanut sanotuksi mitään niistä asioista, joista olisin halunnut seminaarissa puhua. Se ärsyttää. Sunnattomasti.

Välillä huomaan, että ihmiset sporassa tuijottavat kiinnostuneina kun puhun erilaista ruotsia puhelimeen. Niiden korvaan aksentti kuulostaa hassulta. Erotun joukosta. Välillä se ahdistaa. Eniten ahdistaa ymmärrys siitä, että suomalaisena ruotsalaisten joukossa on aina jollain tapaa ulkopuolinen. Sitä on mahdotonta välttää – varsinkin kun rakastaa jääkiekon mm-joukkuetta. Sitä suomalaista sellaista. 

Mikään, ei siis mikään tämän astisista kokemuksista tule voittamaan sitä tunnetta kun eilen näyttelyn avajaisissa mies teosten takana ihmetteli vartin keskustelun jälkeen, että enkö olekaan kotoisin Göteborgista. Oli aivan mahtavaa vastata kirkkaalla ruotsinkielellä, että ”en! Suomesta!”. Ja hihittää perään. Koska nyt mä osaan ja höpötän sitä. Ruotsia. 

Olen taas oppinut kantapään kautta, kuinka kielen oppiminen on myös itsevarmuudesta kiinni. Vasta pari viikkoa sitten turha epävarmuus jäi pois ja korotin ääneni. Nyt puhun ruotsia kovaa ja korkealta, meni sitten syteen tai saveen. Eihän se aina ihan nappiin mene, mutta ainakin koko ajan paremmin. Heja Svenska, kuulostat kivalta.

Kuvat: weheartit.com