Eilen mummi soitti ja toivotti hyvää syntymäpäivää. Viimeisimpänä kahtena vuotena mummi ei ole onnitellut. Mummi vanhenee, nopeasti. Silmänpohjanrappeuma on vienyt puolet näöstä ja sen huomaa, kuinka ihminen muuttuu. Muuttuu kun kutominen tai lukeminen eivät enää onnistu ja kun ei enää kuule kunnolla. 

Kun näin mummin numeron puhelimessa, syöksyin kesken luennon ulos. Jälkeenpäin mietin, millainen vaikutus puhelulla oli. Päässä humisi. Mummi huusi toisessa päässä luuriin ja sanoi lopuksi, ettei tarvitse vastata mitään, koska ei hän kuitenkaan kuule vastausta. Silmissä tuntuivat kyyneleet, kuuntelin mummin sanoja, pysyin hiljaa ja lopulta kuulin luurin naksahduksen. Hiljaisuus ja tuut tuut tuut. 

Ikävä iski välittömästi. Ikävä omien ihmisten keskelle. Niiden keskelle, joista olet kotoisin ja jotka ovat osa sinua. Ikävä omien juurien luokse, hengittämään elämää, joka on tehnyt sinusta sellaisen kuin olet. Ikävä mummolan tuoksua, ikävä ihmistä, joka kutistuu koko ajan, mutta joka edelleen on niin suuri. Ikävä tarinoita ja omaa tarinaa. 

Sillä hetkellä sen tajusin. Eihän sitä tiedä, milloin mummi käykin niin kapeaksi, että tarinoita ei enää kuule. Että ne katoavat jonnekin. Vaikka osa ei ikinä katoaisi, paljon myös häviää. Osa itseä katoaa mukana.

Mummin mukana katoaa mahdollisuus kysyä. Mahdollisuus selvittää, miten itseään 60 vuotta vanhempi ihminen ajattelee.

Tai ajatteli vuonna 1944 kun luki Äänislinnassa ääneen kirjeitä miehille, joilta useimmilta puuttui silmä, käsi tai jalka.

Tai kun tapasi vaarin, ryhtyi kartanon emännäksi ja hankki viisi lasta.

Tai kun äiti hukutti neljä kanaa, koska ei voinut uskoa, että kanat eivät osaa uida.

Tai silloin kun mummi huomaa, että on talvi eikä kukaan käy enää kylässä niinkuin viime kesänä.

Tai huomenna kun vaari viedään ensimmäistä kertaa vanhainkotiin ja sänky jää tyhjäksi.

Eihän sitä tiedä, mitä mummi ajattelee. Mutta haluaisi vaan olla lähellä. Ehkä lukea Hesaria ääneen ja syödä yhdessä suklaata. Ehkä auttaa kun huomaa, että mummi keittää kahvia, mutta keittimessä ei ole purua. Niinkuin viime kesänä. 

Tuntuu, että aina vuoden vanhetessaan sitä ymmärtää vähän enemmän. Ymmärtää, kuinka syvälle juuret yltävät ja kuinka vahvasti ne ovat kiinni maassa. Kuinka vaikeaa Suomesta on myös olla poissa.

Hyväksyn juureni. Siellä jossain ne ovat. Harvinaisen tiukasti kiinni maassa.