On mahdollista herätä aamulla, laittaa SMG:n hölmö rakkaus soimaan ja muistella miltä tuntuu juopua kesäyönä. Kastella jalat heinikossa. Suudella poikaa. Elämä on oikeastaan aika yksinkertaista.

Huonon hetken voi muuttaa hyväksi. Hyvän hetken voi muuttaa huonoksi. Ihminen ohjailee omaa kulkuaan, vaikka keskellä Porthaniankatua. 

Helsinki oli eilen harvinaisen sumuinen. Ei tehnyt mieli lähteä ulos. Vedin kuitenkin lenkkivaatteet päälle, pinkaisin Töölönlahdelle. Siellä olikin hurjan kaunista. Vanhat huvilat loivat illan sumussa hehkuaan lahdelle, kaikissa ikkunoissa paloi valo. Pysähdyin ja laskin ikkunoita. Juoksin taas, hengästyin. Vedin keuhkot täyteen. Sorsalauma piti jään reunalla omia bileitään. Näyttivät yksinäisiltä.

Vastaan tuli kolme ihmistä. Ei puhuttu mitään. Ei katsottu silmiin. Juostiin vaan eteenpäin hiljaisuudessa ja pimeydessä. 

Olin jo viimeisessä ylämäessä, sillä kadulla joka päättyy Viidennen Linjan Siwalle. Oikealta kaartoi eteeni mies. Hän ei juossutkaan ohi vaan pinkaisi eteeni ja kaappasi syleilyyn. Säikähdin aivan saatanasti. Työnsin miestä poispäin itsestäni. Kunnes huomasin hänen hymynsä. 

Mies puhui murtaen suomea, kuulosti virolaiselta. ”Tiesitkö, että Suomi johtaa Usaa kaksi nolla! Tästä tulee niin hieno lauantai! Sinä kaunis tyttö.”

Räjähdin nauruun, yhdyin miehen huumaan. Huusin kovaa Hyvä Suomi! ja toivotin miehelle mahtavaa lauantaita. Juoksin ylämäen kotiin kovempaa kuin koskaan. Vatsassa tuntui hassulta. 

Lenkin jälkeen makasin kodin lattialla, luin Kjell Westön kirjojen kappaleiden ensimmäisiä lauseita.

Oli marraskuu, maanantai-iltapäivä ja Helsinkiä peitti sakea sumu.

Miksi kaikissa Westön kirjoissa Helsinki on harmaa ja sumuinen? Katson ulos ikkunasta. Helsinki on harmaa ja sumuinen. 

Mutta harvoin se on haitannut yhtä vähän.