Sitten muutin New Yorkiin

Idea syntyi huhtikuisena aamuna viime keväänä. 

Sähköposti kilahti ja kertoi, että olen saanut yliopiston apurahan harjoittelua varten. 

Olen aina, siis AINA halunnut asua New Yorkissa. Ryhdyin järjestämään harjoittelupaikkaa ja lopulta muutaman mutkan jälkeen, marraskuun puolivälissä hain passin ja harjoitteluviisumin postista. Viikon päästä hyppäsin koneeseen.

Tuntuu mahdottomalta kuvailla, miltä Nykiin saapuminen tuntui. Pilvenpiirtäjät ja kaupungin siluetti saivat onnentunteen pakkautumaan palleaan. Siellä se tuntuu olevan edelleen.

Asun ensimmäisen viikon Williamsburgissa. Sitten muutan Upper West Sidelle, Columbia universityn lähelle. Tuntuu jo nyt haikealta jättää Williamsburg. 

En tiedä, mikä on parasta. Se, kun metro ylittää Williamsburgin sillan ja Manhattan aukeaa edessä päin vai se, että Williamsburgin rannassa on vanha flyygeli, jota voi soittaa samalla kun katsoo auringonlaskua. 

Vai kummalliset vanhat talot ja niiden palotikkaat vai vapauden tunne, jonka löytää vain suurkaupungeissa, kahdeksan miljoonan ihmisen keskellä. 

Kaikki tekevät paljon töitä, kaikki juovat Brooklyn lageria. Viikonloput eivät ole pyhiä vaan ulos voi lähteä vaikka tiistaina. 

Bedford Avenuen taco-rekan tortillat ovat niin hyviä, että niitä voisi syödä kymmenen. Kulmakaupan jemeniläinen myyjä keksi minulle kaikkien aikojen lempinimen: Roberto.

Kaikki on vähän keskeneräistä: talot, ihmiset, ihmisyys. Mikään ei ole kiveenkirjoitettua. Kukaan ei kyseenalaista, jos haluat ryhtyä kirjailijaksi tai perustaa bokseri-kaupan. 

Eilen istuimme kaverin kanssa Night of Joy-nimisessä baarissa Brooklynissä ja puhuimme maailmankaikkeudesta, galakseista ja alkuräjähdyksestä.

Jotenkin tuntuu siltä, että tämä kaupunki auttaa ihmisiä ilmaisemaan itseään paremmin. Se valaa uskoa siihen, että olemme oikeassa paikassa oikeaan aikaan. En muista, milloin olisin viimeksi ollut näin täynnä toivoa, uteliaisuutta ja halua elää elämääni juuri tässä ja nyt.

Aikaa New Yorkissa on helmikuun alkuun asti.