Tässä elämä on. Nyt.

Viimeksi kirjoitin kaksi kuukautta sitten. Elämä heitti häränpyllyä ja samaan aikaan Lilykin muuttui. 

Tuli liikaa muutoksia.

Asuin yhdeksän kuukautta Göteborgissa. Nyt asun Helsingissä. Ruotsiin jäi paljon asioita. Suomessa odotti vielä enemmän. 

Nyt tuntuu siltä, että on helpompaa laittaa elämä yksinkertaisiin lauseisiin. Sellaisiin, joiden lopussa ei odota sivulause, mutkikas lauseenvastike, ehtovirke tai joku yhtä kummallinen hyypiö.

Jos totta puhutaan niin en vieläkään tiedä, mitä kaikkea Ruotsissa tapahtui. En ole halunnut ajatella. Palata ajassa taaksepäin. Toiseen elämään. Enkä aio selata vanhoja blogipostauksia. En varmasti.

Siksi olen nyt tässä. Elän tässä. Teen niitä asioita, jotka juuri nyt tekevät ihan hurjan onnelliseksi. Olen kesätoimittaja, kesähessu muiden joukossa ja kuinka hyvältä tuntuukaan olla semmoinen hessu. Sitten on nämä kaikki tyypit. Vanhat hassut, jotka eivät hetkeen ole olleet osana elämää, mutta ovat kuitenkin.

Ne kysyy, että mitä kuluu, miltä nyt tuntuu, mutta eivät kuitenkaan odota vastausta kun tietävät, että se tulee ajallaan. Se tulee sitten kun istutaan raitiovaunukiskoilla aamyöstä, hengitetään viilentyvää kesäyön ilmaa ja päätetään, että itseasiassa ihan parasta voi olla nyt ja tässä. Silloin tarinat soljuu ulos. Niitä jaetaan, käännellään, väännellään. Päädytään ratkaisuihin, mutta kumotaan ne heti seuraavalla lauseella.

Kuinka HYVÄLTÄ voi tuntua kumota. Sanoa, että ’”Ehei, ei sittenkään, mitä jos kuitenkin näin.”

Koska jumalauta tyypit.

Mikään, ei siis yhtään mikään ole tässä elämässä varmaa. 

Paitsi todelliset ystävät.