Tutun sohvan nurkassa

Hetkeksi takaisin Helsingissä. Kuinka erilaiselta se näyttääkään kuin näihin aikoihin. Nyt on aika löytää syitä rakastaa talvista kaupunkia. Vaikka kylä on hautautunut lumivaippaan ja ulkona on niin kylmä, että vältän sinne menemistä kaikin keinoin.

 

Tuntuu hyvältä olla takaisin. Sunnuntaina 12 kaveria saapui brunssille. Illalla luin Hesarin. Nauroin rakkaimpien kanssa. Käperryin tutun sohvan nurkkaan, joka on ollut olemassa kauemmin kuin minä. Eilen kävin ensimmäistä kertaa Kaisa-kirjastossa.

Kaikki tuntuu vieraalta, mutta tutulta. Taas sen huomaa: kolme kuukautta on sittenkin pitkä aika olla poissa. Paljon on tapahtunut, mitään ei ole tapahtunut. 

Yritän sujahtaa hetkeksi takaisin. Huomaamatta, vaivihkaa. Ehkä onnistun huijaamaan Helsinkiäkin, enhän minä missään ole ollut.

Ehkä talletan Ruotsi-syksyn hetkeksi jonnekin kauas takaraivoon ja kaivan sen esiin sitten kun haluan sitä tutkailla. Mutta nyt on helpompi olla ajattelematta perjantaisia after-workeja, radiolähetyksiä edeltäviä hepuleita ja sitä, että Ruotsissa kaikkialla on unisex-vessat.

Ongelma on se, että täällä on aivan sairaan kylmä. Inspiroiduin kuitenkin Eeva Kolun uusimmasta, uskon että ”paatunut talvenvihaajakin” löytää Helsingistä vaikka mitä kaunista, kunhan vain on tarpeeksi jouluvaloja ja kynttilöitä.

On se Helsinki kiva. Ainakin kesällä. Ehkä talvellakin. Ehkä…

 

Kuva: http://hilariusdarman.files.wordpress.com/2011/02/tiap-musim-helsinki-winter.jpg