USA roadtrip: Pohjois-Kalifornia, voi veljet!

Take me back to Cali. 

Valkoisille hiekkarannoille ja jylhiin rantakalliomaisemiin, joita saimme ihailla auton ikkunasta mutkikkaalla Pacific Highwaylla satojen kilometrien verran. 

Etelä-Kalifornia jäi taakse kalastajakaupunki Morrobayssa (ks. edellinen postaus täältä), josta jatkoimme rantaviivaa pitkin kohti pohjoisempaa Kaliforniaa. Etenkin Big Surin kansallispuiston halki ajaessamme näköalapaikkaviittoja alkoi olla parin mailin välein. Ihan koko ajan teki mieli pysäyttää auto, kun oli vaan niin kerta kaikkisen kaunista.

Etelä-Kalifornian auringonlaskut olivat upeita, mutta Big Surissa ihan itketti. Ja sitten vähän nauratti, koska auringon laskettua tuli säkkipimeää eikä auton ikkunasta erottanut enää muuta kuin satunnaisesti ohi vilahtavia ajovaloja. Ylitimme Bixby Bridgen niin pilkkopimeässä, että vain yhtäkkiset töyssyt ja voimakas tu tum -ääni kertoivat meidän olevan maailmankuululla sillalla. Jatkoimme yöksi kohti Montereyta, mutta päätimme ajaa parin päivän päästä yhdeksi yöksi takaisin Big Surin luonnonhelmaan. Suunta oli tietysti täysin väärä Friscoa ajatellen, mutta henkinen kompassi se vaan vei takaisin etelään. 

Montereyssa vietimme pari yötä kuin viiden tähden hotellissa Kevinin ja hänen suloisen, vähän höppänän äitinsä luona. Olimme varanneet huoneen taas Airbnb:sta, joka päihittää saman hintatason motellit mennen tullen. Talo sijaitsi kävelymatkan päässä Marina State Beachilta, jonne menimme aamusella tutkimaan olisiko aalloista sinä päivänä ainesta surffaamiseen.

Iltapäivällä lähdimme tutustumaan kuvankauniiseen Carmeliin, joka täytti kaikki idyllisen hienostokylän tunnusmerkit. Kirjavat talot muistuttivat pienikokoisia satulinnoja, joiden ruusupuutarhat olivat toinen toistaan komeampia. Pääkadun pikkuputiikeissa myytiin siellä täällä Chanelia, provencelaista luksussaippuaa ja purjelaivojen pienoismalleja. Kävimme juomassa italialaisen ravintolan kattoterassilla lasilliset proseccoa ja koitimme bongailla julkkiksia. Kätevää, että suomeksi voi huudella koko ajan kato kulta! ja vain yksi tyyppi reagoi.

Vaikka olimme syöneet lounaaksi tosi hyvää tuoretta sushia, halusimme illalliseksi ehdottomasti seafoodia kun kerta rannikolla oltiin. Airbnb-hostimme vinkistä menimme Monterey Pierillä sijaitsevaan kalaravintolaan, joka oli tupaten täynnä paikallisia. Palvelu oli vailla vertaa ja ruoka niin hyvää, että pelkkä ajatuskin saa edelleen hymyn nousemaan korviin. Katkaravut olivat giganttimaisia! Paikallisen, samana päivänä pyydetyn kalan kanssa tarjoiltiin saman alueen valkkaria – ja minä aloin visioida muuttoa Kaliforniaan. 

Montereysta lähdimme ajamaan etelään kohti Pebble Beachin aluetta, jossa sijaitsee seitsemän muun golfkentän lisäksi kuuluisa Pebble Beach Golf Links. Golfklubille vie 17 mailin pituinen maisemareitti, joka on ehdottomasti ajamisen arvoinen vaikkei golffi niin kiinnostaisikaan. Pebble Beachin alueella on rikas luonto, jossa peurat, hylkeet, linnut ja golfpallot elävät sulassa sovussa. Pitkin rantaviivaa on myös sen kokoisia huviloita, että oli leukanivelet taas kovilla muurien yli kurkkiessa.

17-Mile-Road on ilmainen, jos käy esimerkiksi syömässä lounaan jossain golfklubin ravintoloista ja näyttää kuitin alueelta poistuessa. Ihan vinkkinä vaan, koska me missattiin kyseinen info. Mutta säästettiinpä ainakin green fee -rahat, kun tyydyttiin katselemaan avauslyöntejä ruokapöydästä käsin. Golfkierrokseen olisikin mennyt vain noin puolet matkabudjetista…

Iltapäivällä pääsimme ajamaan Big Suriin valoisalla ja koimme Bixby Bridgestä muutakin kuin pelkät töyssyt. Matka kesti melko kauan, koska oli pysähdyttävä taas sata kertaa ottamaan kuvia. Kuvio toistui monta kertaa, monesta eri kuvakulmasta: räps, räps, räps, kamera alas ja pitkä, syvä huokaus. Ei niistä maisemista meinannut saada tarpeekseen.

Alkoi kuitenkin olla aika myöhä ja halusimme päästä vielä Big Surin vuoristoon haikkaamaan ”hyvissä ajoin” ennen auringonlaskua. Valitsimme mielestämme sopivan pituisen vaellusreitin pikaisesti arpomalla ja lähdimme valloittamaan lähivuorta kokenein suomalaisin ottein. 

Kolmentoista kilometrin vaellusreitin alkupäässä otettiin heti luulot pois puumista varoittavalla kyltillä. Ihan kiva.

Jonkin aikaa kinttupolkua kivuttuamme myönsimme reittivalintamme olevan Big Fail. Ainoa mieltä lämmittävä luontoasia oli villinä kasvava salvia, jonka tuttu tuoksu sai välillä ajatukset pois puumien jätöksistä polun varrella. Hämärä alkoi hiipiä vaivihkaa tiheissä pusikoissa rämpiessämme eikä yhtään ihmistä ollut näkynyt tai kuulunut koko matkan aikana missään.

No, tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, totesimme, ja kun on oikein tyhmä, saa henkinenkin puoli vähän kolhuja. Kun olimme raajat verillä saavuttaneet vuoren korkeimman kohdan, josta oli kai tarkoitus lähteä toista reittiä alaspäin, kohtasimmekin tiellä pienen yllätyksen.

Pikkuystävämme, herra Käärme, venytteli itseään polulla ilta-auringon säteistä nautiskellen ja tuijotteli ärtyneenä meitä kotirauhan rikkojia. Joo ei törmätty puumaan, mutta että sitten KALKKAROKÄÄRMEESEEN. Mikäs sen mukavampaa hengailla kolmistaan kalkkarokäärmeen kanssa a) vuoren huipulla b) nilkat paljaana c) ilman verkkoa d) auringon laskiessa. Siinä vaiheessa ei lohduttanut edes Big Failin merimaisema, joka tuli pusikkojen ja metsien jälkeen ensimmäistä kertaa esiin. 

Ou mai gaad! Mitä me nyt tehdään?! Ou mai gaad! -ensireaktioni jälkeen oli paikallaan pieni rauhoittelu, jonka jälkeen katsoimme tulosuuntamme turvallisimmaksi vaihtoehdoksi. Nousu vuorelle oli ollut ikävä ja raapiva kokemus, mutta ainakin oli reitti tuttu.

Juoksimme koko matkan vuorelta alas illan pimetessä, kertaakaan pysähtymättä, kertaakaan taakse katsomatta ja pääsimme alas juuri ja juuri ennen pimeää. Ruumis alkoi kertoa ikävistä tuntemuksistaan vasta parkkipaikalla, kun jännitys alkoi laueta. Kaikkeen se kroppa pystyykin, silloin kun on ihan pakko.

Alunperin olimme suunnitelleet haikkausta myös seuraavalle aamulle, mutta pelkät askeleet autolle tekivät jo kipeää. Päätimmekin lähteä hiljalleen kohti San Franciscoa ja pysähtelimme aina kun siltä tuntui.

Lounastimme rennossa Santa Cruzin surffarikaupungissa beach volley -turnausta seuraten ja ihmettelimme pyöräilijöiden suurta määrää. Kuinkakohan kauan pitäisi varata aikaa, jos haluaa taittaa Highway 1:n pyörän selässä? 

Pysähdyimme myös ostamaan ehkä maailman parhaita mansikoita yhteen paikkaan, ja tosi hyviä kirsikoita toiseen.

Löysimme lisäksi mainion luomutilan, josta ostimme hauskoja erivärisiä luomumunia ja pääsimme katsomaan niitä munineita kanoja. Aika vakuuttavaa luomumeininkiä!

Kassit täynnä lähiruokaa hyvästelimme vähän haikeina länsirannikon luonnonmaisemat ja merituulen raikkauden. Jeeppi otti suunnan kohti kumpuilevaa ja viileää Friscoa, johon kesä saapuu kuulemma kunnolla vasta lokakuussa.

Kevät oli kuitenkin jo pitkällä, ja kaupunki antoi parastaan kukkien ja talojen värikirjolla.

Uhmasimme kylmää tuulta pyöräilemällä rantaa pitkin Golden Gate Bridgelle, jossa pääsimme fiilistelemään City by the Bayn näkymiä kahteen komeaan suuntaan.

Turisteilumme kohokohtana oli tietysti Alcatraz-saaren entinen vankila, jonka museokierros ei jättänyt kylmäksi, vaikka vähän karmiva paikka olikin.

San Franciscon vilkas ja vapaa kaupunkielämä oli vankilasta nähtynä niin lähellä, mutta niin kaukana.

Kaiken kiertelyn päätteeksi Pier 39:n laiskanlinnalaiset muistuttivat kaupunkilomaa suorittavia turisteja, että hei, nyt ollaan lomalla. 

Siksi olikin hyvä lähteä Friscon cable car -kirskojen hälinästä rentoutumaan muutaman laadukkaan kalifornialaisen viinilasillisen äärelle Sonoman ja Napan viinilaaksoihin.

Matkalla wine countryyn haukkasimme raikasta ilmaa poikkeamalla Muirwoodsin syövereihin, jossa kasvaa maailman korkeimpia punapuita.

Puunhalaus ei ihan onnistunut, mutta puuhun pääsi kyläilemään.

Eräs lapsuutensa Pocahontaksena viettänyt taisi olla punapuista aika innoissaan.

Punapuumetsä vaihtui iltapäivällä punaviiniin, ja riitti ihmettelemistä siinäkin. Kävimme muutamassa viininmaistelussa ja joukosta löytyi pari kovaa tekijää. Emme löytäneet suosikkiamme Pinot Noirista, vaikka kuinka parasta tarjottiin. Sen sijaan roteva Cabernet sai seurueessamme enemmän kannatusta. Suosikkipullon hinta olikin sitten asia erikseen, onneksi mitään ei ollut pakko ostaa matkaan mukaan.

Healdsburgista lähdimme ajamaan sikeiden, viininhuuruisten yöunien jälkeen Napan viinipeltojen halki kohti sisämaata ja Yosemiten uljasta vuoristoa. Törmäsimme vuorille noustessamme karuun metsäpalon tuhoamaan luontoon, jota jatkui silminkantamattomiin. Ihmisen aiheuttama tulipalo oli tuhonnut vuoristometsää yli 400 neliömailin verran. 

Saavuimme Yosemiten luonnonpuistoon, Yosemite Valleyyn iltapäivällä. Teimme vain pikkuhaikin, jotta auringonlasku ei tällä kertaa ehtisi yllättää. 

Vaikkemme nousseet ensimmäisenä päivänä korkealle, Yosemiten jylhät maisemat vetivät aika hiljaiseksi.

Seuraavana päivänä oli tiedossa pidempi vaellus vesiputouksille, jotka olivat meidän onneksemme siihen aikaan vuodesta parhaimmillaan.

Haikkauskavereina oli pikkupeuroja ja kurreja, jotka olivat vähän liiankin kesyn oloisia. Joka puolella näkyvistä karhuvaroituksista säikähtäneenä täytyi vain toivoa, että nallet sentään tajuaisivat pysyä pois tieltä.

Mutta eihän ne tajunneet. Tämä black bear patsasteli keskellä laaksoa keskellä kirkasta päivää ja aiheutti täydellisen liikennetukoksen Yosemiten kylään. Sadat ihmiset pomppasivat ulos autoistaan räpsimään kuvia, mutta karhuemo ei viitsinyt katsettaankaan nostaa. Luonto on ihmeellinen, mutta niin ovat ihmisetkin. Sitä paitsi nallekarhu sadan metrin etäisyydeltä on paljon mukavampi nähtävyys kuin pikku kalkkis jalkojen juuressa.

Päätimme Yosemiten vaellukset Glacier Pointiin, josta on parhaat näkymät Half Domelle ja koko vuoriston yli sekä alas laaksoon. Näköalapaikka on 2200 metrin korkeudessa, joten joo, joo, emmä nousseet sinne Yosemite Valleysta jalan. Tien reuna oli kuitenkin sen verran äkkijyrkkä ja kapea, että automatkassa riitti ihan tarpeeksi jännitystä. Sitä paitsi bensa oli ihan lopussa, joten jarrua ei kuulemma saanut käyttää liikaa. Pelkääjänpaikalla oli tosi mukavaa! 

Pohjois-Kaliforniaan mahtui rantalomaa, suurkaupunkia, luontoelämyksiä sekä täydellistä ruokaa ja juomaa. Jäikö jotain puuttumaan? No ei jäänyt! 

Voi veljet, mikä osavaltio.

Seuraavaksi liidämme kohti muita Jenkkilän luonnonihmeitä.

Kalifornia kiittää ja kuittaa,

Veera