Huitsin Nevadasta Chicagon sivistykseen
Saattaisi olla paikallaan kertoa meidän alkukesän matkakertomus loppuun – ennen kuin heitän lopulliset yläfemmat tälle kesälle ja palaan katuruoan parista takaisin keittiöön. Heinäkuun vetelin mansikoilla, elokuun vesimelonilla, syyskuulle voisin kehitellä jotain vähän vähemmän kylmää ja punaista.
Viilenevien syysiltojen hiipiessä, palaan hetkeksi muutamaan kuukauden takaiseen Jenkki road tripiin ja seuraavanlaiseen matkasuunnitelmaan: Nevada – Arizona – Utah – Colorado – Missouri – Illinois.
Vaikka sydämeni jäikin länsirannikon luomumansikkapelloille, täytyy sanoa, että USA-roadtrippimme loppuviikot olivat yhtä ihmeiden vuoristorataa. Parin viikon ajan Jeeppimme suhasi sinnikkäästi ylös alas lumisia vuoria ja mutkikkaita aavikkoteitä. Korkeusmittarin feetit ja lämpömittarin fahrenheitit pomppivat silmissä, kun lyhyen ajan sisällä näki kaikkea laskettelurinteiden ja hiekkadyynien väliltä. Autossa koettiin mittareiden äärellä monia dramaattisia hetkiä, jotka usein liittyivät siihen, että oltiin joko hirveän korkealla tai oli aivan liian kylmä. Vähän niin kuin aurinkolomalle oltiin kuitenkin alunperin lähdetty…
Kun Malibussa vedeltiin pelkissä biksuissa, piti Grand Canyonilla yllättäen pukea koko matkalaukun sisältö samaan aikaan päälle. Arizonan pakkanen yllätti suomalaiset ja vitsit vähenivät viimeistään Coloradon huoltsikalla kun meikä liukastui purkkarit jalassa loskaan. Kyseisen onnettomuuden jälkeen vastaan tuli Canada Goosiin ja Uggeihin sonnustautunut aspenilaisvaimo, jota katsoin pitkään ja vihaisesti. Haloo toukokuussa!
Kaliforniasta syntyi kaksi postausta (ks. täältä ja täältä), joten on aika kuvaavaa, että reissun kuusi muuta osavaltiota niputetaan yhteen tässä ja nyt. Mutta ihan tosissaan, vaikka länsirannikkoon rakastuinkin, on onni, että meidän oli pakko jatkaa matkaa sisämaahan. Enää en kummastele sitä, että amerikkalaiset eivät ehdi matkustaa niin paljon maansa rajojen ulkopuolella. Toinen toistaan uskomattomimpien luonnonihmeiden jälkeen tunsi todella olevansa kaukana kotoa.
Viimeisen silauksen Kaliforniaa näimme poistuessamme Yosemiten kansallispuiston alueelta kuuluisaa Tioga Pass -reittiä pitkin. Usein vuoriston halki kulkeva tie on suljettu aina toukokuun loppuun saakka, mutta tänä vuonna lumi oli ehtinyt sulaa tieltä nopeammin. Tenaya-järvikään ei ollut enää jäässä; ainoastaan näpit, kun autosta oli pakko tulla kuvaamaan valkoisia maisemia. Arvatkaa kuinka monta kertaa tuli ihmeteltyä, että kaikkea sitä tähän yhteenkin osavaltioon mahtuu!
Kilometrien korkeudesta laskeuduimme seuraavaksi merenpinnan alapuolelle. Pari hassua tuntia, 30 astetta lisää ja löysimme itsemme huitsin Nevadasta.
Ulkona oli niin tukahduttavan kuuma, että autosta nouseminen tuntui jos ei kuolemalta, niin ainakin hulluudelta. USA:n kuumimmassa paikassa, Death Valleyssä ei elä mikään – ei ihminen eikä kasvillisuus. Autoja tuli vastaan harvakseltaan, bensa-asemia ei ollut. Tien varrella olevassa wc:n ovessa oli kuusi luodinreikää.
Ainoa nähtävyys satojen kilometrien aikana oli tumbleweedien lisäksi aavekaupunki nimeltä Rhyolite. Kaupunki sijaitsi niin kirjaimellisesti keskellä ei mitään, etten yhtään ihmettele että se oli hylätty jo 1800-luvun puolella. Historiallinen ulkoilmamuseo ei ollut mikään varsinainen vetonaula, ei ristin sielua missään. Aavikon halki ajaessa ei välttämättä kannata pysähtyä muutenkaan montaa kertaa ihmettelemään. Antaa auton vaan rullata eteenpäin ja toivoa sormet ristissä, että runko pysyy nätisti kasassa perille asti.
Loputtoman kuoleman laakson jälkeen tuntui melkein maagiselta nähdä yhtäkkiä massoittain rakennuksia horisontissa. Vegasin pilvenpiirtäjät nousivat hiekasta kuin tyhjästä, hotellit hahmottuivat pikkuhiljaa ja valtatiet suurenivat. Ensimmäinen ajatus oli, että kuka ihme on keksinyt rakennuttaa miljoonakaupungin tällaiseen paikkaan, keskelle kuivaa autiomaata. Perille päästyämme ymmärsin, ettei ainakaan kukaan täysjärkinen. Luulin vihdoin näkeväni edes jotain sivistystä puolen vuorokauden ajomatkan jälkeen, mutta en olisi voinut olla enemmän väärässä. Koko kaupunki oli kuin valtava ruotsinlaiva pahimpana viinarallisesonkina. Sanat eivät mitenkään riitä kuvailemaan sitä lähtemätöntä vaikutusta, minkä tuo kaupunki minuun jätti. Ehkä tämä kuivahtaneella palmulla sensuroitu kuva auttaa selittämään tuntemuksiani hiukan paremmin.
Öinen Las Vegas ökyhotellien suihkulähdespektaakkeleineen ja venetsialaisine gondoleineen oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Missään ikinä en ole ennen nähnyt sellaista liikalihavien aikuisten leikkikenttää. Kaikki maailman nähtävyydet Eiffel-tornista Vapauden patsaaseen sijaitsevat muutaman korttelin sisällä ja kaupan päällisiksi tarjotaan vielä loputon peliparatiisi. Kun seuraavana päivänä olimme katsastaneet karussa päivänvalossa muutamat drive in -hääkappelit Elvis-pappeineen, oli viisasta suunnata katse kohti uusia maailmanihmeitä.
Vegasista ei siis sen enempää. Niin ärsyttävältä kuin se kuulostaakin, niin se nyt vaan pitää itse kokea.
Matkalla Grand Canyonille pysähdyimme Hoover Damille, joka on Yhdysvaltojen suurin pato Coloradojoella Nevadan ja Arizonan rajalla.
Valitsimme reitiksemme legendaarisen Route 66:n ja pysähdyimme syömään Williamsin historialliseen pikkukaupunkiin. Söin elämäni tuhdeimman ja amerikkalaisimman ceasar-salaatin Pine Country -nimisessä ravintolassa, joka oli ihan kuin leffoista. Autenttisuutta korosti se, että a) ravintolassa ei ollut kenttää, koska kaupunki sijaitsee niin korkealla ja tuulisena päivänä yhteyttä ei aina ole ja b) viereisissä pöydissä periamerikkalaiset perheet kruunasivat äitienpäivän päivällisen tilaamalla jälkiruoaksi home made pies.
Kun kilometrit kohti Grand Canyonia rupesivat hupenemaan, alkoi vatsanpohjassa kihelmöidä kummallisesti.
Päästyämme kansallispuiston portille ja ajettuamme tasaista metsikköistä tietä kohti ensimmäistä näköalapaikkaa, jännitti vähintään yhtä paljon kuin näitä nuoria.
Olimme tietysti lukeneet, että Canyon olisi tosi grande, mutta aika sanattomaksi sen suuruusluokka pienen ihmisen veti.
Ihan huimasi kun katseli muurahaisen kokoisia turisteja seuraavalla view pointilla eikä yhtään pystynyt käsittämään, että tämä edessäoleva aukko maassa on pääkaupunkiseudun kokoinen.
Värit alkoivat muuttua melko upeiksi auringon hiljalleen laskiessa.
Jokaisessa näköalapaikassa punainen sai vähän erilaisia sävyjä kallion muotojen muuttuessa.
Jäimme katselemaan auringonlaskua sinne mihin varjo ei vielä yltänyt. Heti kun auringon viimeisetkin säteet kaikkosivat, otimme kilpajuoksun autoon kylmyydestä kankeina. Ajoimme pakkasen halki kohti yöpymispaikkaamme, jonka olimme saaneet airbnb:n kautta yliopistokaupunki Flagstaffista vain päivän varoitusajalla. Matka Canyonilta kesti ikuisuuden, koska tien reunat vilisivät arvaamattomia kauriita eikä aidoista ollut tietoakaan. Tie oli myös todella liukas aikasemmin iltapäivällä sataneen lumen takia. Jotenkin ei ollut tullut mieleen pakata sitä toppatakkia mukaan.
Seuraava päivä oli onneksi huomattavasti lämpimämpi. Päätimme tehdä pienen haikin alas laaksoon, uteliaita kun olimme.
Matka kokonaan pohjalle ja takaisin ylös kestää kuulemma niin kauan, että usein ihmiset jäävätkin alas muutamaksi päiväksi telttailemaan. Varmasti upea kokemus, mutta me päätimme jättää kyseisen kalkkarokäärmeretriitin seuraavalla kerralle.
Sen sijaan näimme ylhäällä kallion reunalla Kaliforniankondorin, joka on äärimmäisen harvinainen ja uhanalainen kuin mikä. Tai oikeastaan ensin kuulimme, sillä kolmemetrisellä siipivälillä saa aikaiseksi melkoisen korvia huumaavan paukkeen. Luojan kiitos en seisonut sillä hetkellä kielekkeellä pällistelemässä maisemaa, koska hyppäsin ainakin metrin ilmaan linnun lentäessä pääni yläpuolelta. Vai voiko tuollaista edes linnuksi kutsua, ihan peto se oli. Valtava sellainen.
Jäimme toisenakin päivänä ihmettelemään ilta-auringossa kylpevää Grand Canyonia, ei sieltä voinut mihinkään lähteä.
Taisi olla yksi reissumme mieleenpainuvimmista maisemista.
Saimme katsella park rangerin kaukoputkella alas laaksoon emmekä voineet uskoa, kuinka vääristyneet mittasuhteet ovat ylhäältä käsin. Pieneltä lirulta näyttävä vesivana olikin valtavankokoinen Colorado River. Aina ei voi luottaa siihen, mitä silmä näkee.
Toisen yön vietimme lähettyvillä sijaitsevassa Cameronissa, josta otimme seuraavaksi kohteeksemme Utahissa sijaitsevan Arches National Parksin.
Ajoimme monta tuntia epätodellisen tuntuisissa inkkarimaisemissa.
Tasaisesta maasta törrötti siellä täällä ihmeellisiä kivimuodostelmia. Asutusta ei ollut juuri missään, mutta pari leffakuvauspaikkaa matkalla kyllä oli.
Tie Arizonasta Utahiin Canyon Landsin läpi oli pitkä ja suora, mutta maisemat jotenkin aika kutkuttavia.
The Arches -kansallispuistossa lähdimme jalan katselemaan luonnon pikkuhiljaa muokkaamia kivikaaria.
Archesissa jokainen kaarimuodostelma on nimetty. Tässä parit Double O Archit.
Tämän oikealla olevan kaaren nimi on Delicate Arch – aika hintelähän se enää on. Tosin taitaa se silti tämän tytön elinkaaren voittaa.
Kivi 1 – ihminen 0.
Mutta vaikka olisikin ihmisen elinkaari paljon lyhyempi, niin kivipä ei pääse reissuun!
Aika rutkasti tämä matkustelu nimittäin avartaa. Oppii muun muassa Coloradossa sen, miksi kukaan Suomessa ei ole kuullut coloradolaisista viineistä.
Me teimme pienen viinimatkan Coloradon kuuluisammalle viinialueelle ja ymmärsimme hyvin pian, miksi ne eivät Alkoon päädy.
Viinimaa oli symppispaikka, mutta on sille ihan syynsä miksi puhutaan Bordeaux’sta ja Napasta muttei Coloradosta tai vaikka Norjasta. Onneksi Coloradossa on kuitenkin hulppeat laskettelukeskukset ja aika kivat kuumat lähteet. Niin ja sekin on tietysti aika kotoisaa, että toukokuussa voi vielä hyvin sataa lunta.
Vaikka Californian jälkeen jäi helle tipotiehen, yllätti se meidät uudestaan matkamme viimeisessä kohteessa Chicagossa. Jätimme Jeeppimme Coloradon Denveriin, josta lensimme Missourin St. Louisiin rakkaan lapsuudenystäväni suomalais-amerikkalaisiin häihin. Pari vihittiin kauniina kesäpäivän iltana puistossa lammen äärellä, josta juhlat jatkuivat hyvällä ruoalla ja ennen kaikkea onnistuneilla bileillä. Seuraavana pävinä saimme kyydin Chicagoon, jossa vietimme kolme päivää kaupunkia kierrellen ja vihdoin rantamaisemista nauttien.
Chicagoon olimme saaneet sata ja yksi loistavaa vinkkiä, joista toteutimme muun muassa kaupunkipyörien vuokraamisen, arkkitehtuurikierroksen veneellä jokea pitkin ja drinkkien nauttimisen Hancock Towerin korkeuksissa auringonlaskun aikaan. Aika kovan kilpailijan sai Nykki Yhdysvaltojen Lahdesta, aijai.
Etsin myös kuumeisesti raakaruokapaikkaa, koska en sellaiseen ollut vielä koko Jenkkilässä varsinaisesti törmännyt. Chicago Raw oli nappivalinta, joka löytyi myös nimensä avulla helposti googlettamalla. Otimme take awayna oikein toimivat falafel- ja burgerannokset raw-versioina, mutta valinnanvaraa sekä suolaisissa että makeissa olisi ollut vaikka millä mitalla. Jälkkäriksi söimme kuvassa oikealla olevat muffinsit, jotka olivat niin täyttävät, että olisivat menneet ihan itsessään jo ateriasta (jollain normaaliruokaisella siis).
Parasta kaikista oli se, että kuukauden loman sai aloittaa ja päättää upottamalla varpaat hiekkaan. Ensimmäinen upotus tapahtui huhtikuun puolella San Diegossa Tyynellämerellä, viimeinen Lake Michiganin kirkkaan makeanveden äärellä. Siinä välissä piti vetää vähän kauluksia korviin ja sukkaa yli nilkan, mutta se kaikki tehtiin suomalaisella sinnikkyydellä ja Isolla loma-asenteella.
Elämäni loma, nyt kauniisti kansissa. Eikun seuraavaa suunnittelemaan!
Tässä välissä voikin sitten taas fiilistellä syksyn mukanaan tuomaa kokkauskaipuuta ja ihan vaikka sitä omaa kotia.
Ihanaa syysarkea!
Veera