valitettavasti.
Viime vuosi oli sekava. Sairastelusta toiseen ja koko elämäni meni täysin uusiksi. Eikä vain pahassa, paljon hyvää seurasi uudesta parisuhteesta, töistä ja muutosta. Silti vuosi jäi pakkaselle.
Kun lokakuussa manasin, että nyt saa riittää ja täytyy nostaa leuka pystyyn en voinut arvatakkaan mitä nurkan takana odotti. Hyvin pian viime postaukseni jälkeen sai tietää odottavani esikoistani. Tunteet olivat ihmeelliset – pelkoa, kauhua ja toiveikkuutta. Tulin niin iloiseksi nähdessäni miten mies otti raskauden. Loppuvuosi meni totutellessa ajatukseen, että kohta meitä olisi kolme.
Kaikki meni niinkuin kuuluukin. Ensimmäinen neuvola, ensimmäiset raskausoireet, ensimmäiset ajatukset tulevaisuudesta kolmistaan. En istuessani lentokoneessa kohti Istanbulia olisi voinut aavistaa mitä tapahtuu kun lentokoneen pyörät kolahtavat takaisin Suomen kamaralle.
Taivas itki matkalla lääkäristä kotiin. Meitä ei olisikaan kolmea heinäkuussa.
Kaikki meni perseelleen. Sain kaiken muun lisäksi yleistulehduksen sekä pahan anemian ja jouduin sairaalahoitoon.
Ilman maailman parasta ja huolehtivinta miestäni en olisi jaksanut. Olin niin huonossa kunnossa etten päässyt omin avuin sängystä ylös. Vuoden ensimmäiset viikot avasivat silmäni monen asian suhteen. Ymmärsin mitä minulla onkaan, sellaista mitä ei rahalla voi saada. Se on sitä kun minut kannettiin suihkuun kun olin liian huonossa kunnossa tehdäkseni sen itse. Sitä, kun minut suukoteltiin uneen ja luvattin, että minua rakastetaan aina.
Ymmärsin että se täydellinenkin parisuhde on vain kaksi ihmistä, mutta ne ihmiset tekevät kaikkensa toistensa eteen.
Nyt kun jaksan taas olla jalkeilla, huomaan kevään tulleen. Aurinko paistaa niin kirkkaasti että silmät vuotavat ja pakkanen puree iholla. Se niin ihanaa, etten halua luovuttaa itseäni alakuloon ja missata sitä ihanaa mitä tulevalla on minulle annettavaa. Pohjalta kun aloittaa vuoden, on sen pakko tuoda jotain parempaa.
Kyllä tämä tästä. Uskoisin.
xoxo, Saara
