Kaikki sujui suorastaan loistavasti siihen asti, kunnes lentokoneen pyörät tömähti Newarkin kentälle matkalla New Yorkiin. Yhteensä yli 10 tunnin lento välilaskuineen sujui ongelmitta ja V pysyi tyytyväisenä koko matkan perille asti – mikä siis voisi mennä enää tässä vaiheessa pieleen?

Kone seisoi paikallaan – Liki neljän tunnin viivästys

Laskeutumisen jälkeen huokaistiin helpotuksesta, sillä takapuolta puuduttava matka oli ohi ja kohta pääsisi pois peltipurkista.

Pakko tähän väliin vähän kehaista tuota meidän lapsosta; miten reipas pieni reisaaja meillä olikaan, tän lapsen kanssahan voi matkustaa vaikka maailman ääriin ja takaisin! Mutta rajansa kaikilla…

Odotelttiin malttamattomana siirtymistä terminaaliin ja  turvavyövalon sammumista. Ja odotettiin…. Puolen tunnin odottelun jälkeen kuulutuksessa vihdoin valaistiin ongelmaa: tässä menee arvion mukaan vielä 45 minuutista tuntiin, odotamme lupaa siirtyä kohti terminaalia. Onneksi sentään V jatkoi vielä tyytyväisenä yöuniaan mun sylissä. Laitoin viihdejärjestelmästä Frendit pyörimään, ihan vaan nähdäkseni ajankulun. Frendit kerkesi loppua ja vaihdoin Islannista kertovaan matkadokkariin. Loppujen lopuksi odottelua kertyi reippaat pari tuntia ja konehan oli jo valmiiksi 1,5h myöhässä jo Suomesta lähtiessä. 

Tunteja jumissa maahantulotarkastuksessa

Vihdoin päästiin koneesta ulos, sitten vaan passi- ja esta-tarkastuksen läpi hakemaan hihnalta kamat ja suunta kohti hotellia. V:kin heräsi, mutta ”mitäs se haittaa, koska ihan kohta saataisiin ruumasta rattaat”. Jep jep.

Maahantulotarkastusaulaan tulvi ihmisiä saapuneilta lennoilta, mutta yksikään ei liikahtanut toiselle puolelle. Aulassa ei tapahtunut mitään. Unfortunately no one’s goin’ anywhere right now, all systems are down, don’t know how long it’ll take. Kutakuinkin näin sanoi rastapäinen lentokenttävirkailija purkkaa jauhaen. 

Arvatkaa vaan pystyikö V nukkua sylissä, ilman rattaita, ihmishälinässä miljoonan halogeenin alla maahantulotarkastusjonossa? Ottaen huomioon, että me elettiin vielä Suomen aikaa ja kello oli jo siinä vaiheessa kolme yöllä. Oltiin juuri tultu yli 10 tunnin lennolta, joka muuttui yli 12 tunnin lennoksi ja lentokentällä odottelut päälle. Nytkö me vietetään loppuyö maahantulotarkastusjonossa? Jono jopa liikkui vähän, vaikka oikeasti kukaan ei liikahtanut porttien toiselle puolelle. Ihmiset vaan pakkautuivat yhteen ja yrittivät hivuttautua väkisin tuskattuttavasta tilanteesta pois. Yritettiin vuorotellen saada V nukahtamaan jomman kumman syliin – tuloksetta. 

Oltiin siis jumissa aulassa, johon pakkautui koko ajan ihmisiä lisää, joten paikkaa jonossa ei kannattanut menettää. V oli liian väsynyt ja raivoissaan juodakseen vettä pullosta, eikä maitoa ollut enää jäljellä. Hedelmäsmoothie helpotti oloa hetkeksi, mutta pian mieltä musertava väysymysitku jatkui. Mitä muuta voi olettaa, jos lapsi herätetään kesken unien ja viedään keskellä yötä hektiseen ympäristöön, jossa nukahtaminen on vaikeaa? 

En ole vielä ikinä kokenut niin voimatonta ja turhauttavaa tunnetta, kun edelleenkään ei ollut mitään tietoa siitä, kauanko tässä vielä tulisi kestää. Itseäkin tietty väsytti, oli hiostavan kuuma ja 12,5kg itkevä ja rimpuileva lapsi sylissä ei paljoa naurattanut. V huusi naama punaisena äidin syliin, jos yritin siirtää hänet Samille. Jonon kärkeen siirtyminenkään lapseen vedoten ei olisi auttanut, koska jonohan ei edes liikkunut. Muutama ystävällinen kanssamatkustaja päästi meidät kuitenkin oma-alotteisesti ohitseen. 

Imetys toi lohtua hetken – kunnes eräs ulkopuolinen koki asiakseen ojentaa häpeällistä julki-imettäjää

En ollut imettänyt V:tä julkisilla paikoilla sitten vauvavuoden, koska kannan aina mukana vesipulloa tai normaalisti juotavaa/syötävää on aina esim. kaupungilla saatavilla. Nyt rintamaito oli ainoa ratkaisu, jolla sai lapsen rauhoittumaan ja lopulta nukahtamaan syliini. Oli kyse todella poikkeuksellisesta tilanteesta.

Sami jäi pitämään paikkaa jonossa ja minä siirryin kohteliaasti ja muut huomioiden sivummalle ja käännyin vasten seinää imettämään. V oli juuri vaipumassa helpottuneena uneen, kun viereeni pölähti mies vihainen ja epäuskoisen ilme kasvoillaan. ”You can’t do that here that is inappropriate, there must be resting rooms or some place else for feeding babies”, jotenkin näin hän sanoi huitoen samalla kädellään jonnekkin aulan takapäätyyn. Elekieli ja halveksiva ilme kertoi enemmän kuin mikään mitä hän suustaan päästi. Sitten hän käveli takaisin vaimonsa ja pieni lapsensa luokse (haistatko ironian?).

Olin tätä ennen vaihtanut pari sanaa tämän kyseisen miehen vaimon kanssa, molemmat kun kanniskeltiin samanikäisiä lapsia. Päiviteltiin tuota käsittämätöntä tilannetta ja juteltiin Budapestistä, josta he oli kotoisin ja jossa me ollaan Samin kanssa käyty. 

Mulla meni ehkä 5 sekuntia, että sain rekisteröityä aivoihini tuon ukon sanoman. En millään saanut sisäistettyä niin negatiivista lähestymistä, kun juuri oltiin tämän vaimon kanssa tsempattu toisiamme ja olin saanut häneltä vertaistukea tilanteeseen. Olisin ymmärtänyt närkästymisen, jos olisin ollut jotenkin puoliksi yläosattomissa tai jotain. Mulla oli sivuista peittävä takki päällä, pidin vielä extra huolellisesti huiviani V:n pään yläpuolella edessä ja lapsen pään läpi ei pahemmin rinta päässyt vilkkumaan. Mua on muutenkin ihan aikojen alusta asti ahdistanut julki-imetys, enkä normaaleissa olosuhteissa olisikaan imettänyt julkisella paikalla pian 2-vuotiasta lastani – en tehnyt sitä mielelläni edes 2kk ikäisen vauvan kanssa, koska ympärillä olevat ihmiset saa ahdistumaan. Näköjään ihan syystäkin.

 Käteen jäi lähinnä nöyryytetty olo

Jälkeenpäin ajateltuna tulisi mieleen sata ja yksi asiaa, jotka heittää takaisin. Ainoa asia mitä sain tuossa hetkessä sanottua, oli ”uhh… okay?” ja mies oli jo mennyt. Tuota tilannetta ei helpottanut ympärillä olevien ihmisten ihmettelevät ja säälivät katseet, jotka tunsin selässänikin. Menin takaisin jonoon Samin luokse ja saimme siirrettyä V:n Samin syliin ilman heräämistä.

Tiedättekö sen tunteen, kun vitutus on niin suuri ja sanoinkuvaamaton, että se puskee väkisin kyyneleet silmiin? Tälläsissä tilanteissa ajattelin tosi herkästi tehneeni itse väärin. Aidosti olin sitä mieltä, että arvioin tilanteen totaalisen väärin, en ottanut tarpeeksi huomioon sitä, että ei oltu Suomessa, vaan samassa aulassa oli monia eri kansalaisuuksia ja pinttyneitä käsityksiä. Oli mahdotonta aavistaa, mitä mieltä valtaosa niistä ihmisistä oli tuosta tilanteesta – tuossa hetkessä mun pään sisällä tuntui siltä, että kaikki olivat minua vastaan.

V nukkui onneksi viimeisen tunnin Samin sylissä ja jonokin alkoi vihdoin vetää. Sain keräillä itseäni rauhassa ja valmistautua maahantulotarkastuksen muodollisuuksiin; pieneen haastatteluun, kasvokuvaan ja sormenjälkien antamiseen. Tuossa vaiheessa mun fyysinen sekä henkinen väsymys ja hermojen kapasiteetti oli niin lähellä ylittää romahtamisen rajan, että ihme kun pääsin lopulta passintarkastuksesta ja Esta-haastattelusta läpi ilman ohjausta jonnekkin sivuhuoneeseen. 

Hotellilla viimein seitsemän tuntia myöhässä

Meidän oli alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitus olla matkalla hotellille illalla klo 18. Vuodelta tuntuneen pitkittymisen jälkeen päästiin Newarkin kentältä ulos vasta yhdeltä yöllä. Mentiin lentokenttäjunalla New Jerseystä Manhattanille, josta meidän oli alunperin tarkoitus mennä metrolla hotellille. Tähän matkaan meni kaiken kaikkiaan vielä yli tunti. 

Junan päätepysäkillä Penn Stationilla olikin sen verran karu meininki keskellä yötä (lue: liikkuessa lapsen kanssa), ettei meidän tarvinnut Samin kanssa edes todeta ääneen toisillemme, että otetaan taksi hotellille. Parin kuumottavan asemalla vietetyn hetken jälkeen kirjaimellisesti juostiin poliisiautojen ja taksien suuntaan asematunnelista ulos päästyämme. Hissien etsintä jäi asemalla lyhyeen, joten mentiin rattaiden kanssa liukuportaista ja tietenkin sain kuumotella koko sen matkan, kun joku örisevä huumehörhö tuli mun taakse seisomaan. Sanoin jo henkisesti heipat lompakolle ja passille, jotka mulla oli repussa selässä heti ulommaisessa pikkutaskussa suoraan hänen nenänsä korkeudella. Mutta mun onnekseni tämä tyyppi taisi olla ihan liian sekaisin ymmärtääkseen tilanteensa tulleen (Samilta yritettiin myöhemmin kiristää rahaa keskellä kirkasta päivää ravintolan vessassa, joten tuo skenaario ei olisi ollut mitenkään mahdoton edes).

Rinnastus Walking Deadiin ei olisi mielestäni yhtään liioitteleva, ihan suoraan sanottuna se mulla tuli ensimmäisenä aseman meiningistä mieleen. Siellä ei ollut yhtäkään selvää ihmistä meidän lisäksi. Siellä he haahuilivat kuin hattivatit ja linkuttivat eteenpäin, moni höpisi jotain epämääräistä itselleen – tai maailmalle, mene ja tiedä. Jännä, että kukaan ei näyttänyt kulkevan porukassa vaikkakin ahkerasti morjestelivat toisiaan. 

Koska jouduttiin ottaa taksi lennosta, ei ollut tietenkään saatavilla turvaistuinta. Siitäkin pienet paskavanhempi -fiilikset ja morkkikset sitten. Onneksi matkaa oli vain 5km.

Sellainen reissun aloitus – psykoosit tulille heti alkuun. Onneksi loppumatka oli menestys ja tämä kokemus, reippaasti yli vuorokauden putkeen valvominen mukaanlukien, jäi pian unholaan. Kunnes nyt taas joutui alkaa näitä kaivelemaan, ihan alkoi verisuonet pullistua tätä muistellessa. 😀

Tää koko keissi kokonaisuudessaan on heittämällä paskin matkamuisto, mitä oon matkustusurani aikana itseäni päässyt rikastuttamaan. Jo lapsen läsnäolo reissussa triplaa stressitasot vastoinkäymisissä muutenkin. Mikä on sun karmaisevin matkamuisto?

P.S. Tykkäämällä blogin Facebook -sivusta pysyt paremmin kärryillä uusista postauksista!

P.P.S. Mua voi seurailla myös instagramissa: @jennavaltari 🙂