1.1.2018. Kestää taas varmaan hetki, että tottuu noihin numeroihin! Uusi vuosi, uudet tuulet.

Mä oon hyvä tekemään lupauksia uudelle vuodelle, mutta matkan varrella voi moni asia mennä pieleen. On niitä onnistumisiakin onneksi ollut vuosien mittaan. Yleensä nuo lupaukset liittyy joko painonpudotukseen tai painonhallintaan. Joka tapauksessa, joka vuosi laitan joulukuun ihan läskiksi ja elän kuin ruoka olisi loppumassa maailmasta – samaan aikaan kun osa mua odottaa jo kuumeisesti vuoden vaihdetta, jotta voin lopettaa sen järjettömyyden. Toinen puoli musta taas haluaisi huolettoman joulukuun jatkuvan ikuisesti. Silloin elän hetkessä, enkä ajattele sen pidemmälle. Sallin sen itselleni muutaman viikon ajaksi, kunnes on taas aika kasvattaa selkäranka. Oon yrittänyt työstää tätä toimintamallia tasapainoisemmaksi, mutta tuloksetta. Oon alkanut jo hyväksyä sen, että mä vaan oon tällänen –  se on joko all in tai all out. Ehkä joskus vielä löydän itseni sieltä kuuluisalta kultaiselta keskitieltä. Sitä kohti ainakin.

Mun ei ollut tarkoitus täyttää tätä postausta mun paino-ongelmilla, mutta tää asia puskee läpi väkisinkin. Kyse on enemmänkin kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista ja koko elämän laadusta. Siksi lupaan itselleni, että syön tänä vuonna terveellisemmin enkä keksi tekosyitä liikkumattomuudelle.
Toivon, että uudenvuodenlupauksen ääneen sanominen, tai tässä tapauksessa näkyville kirjoittaminen, auttaa huonoina hetkinä tsemppaamaan. Nyt kun sain tuon asian sydämeltäni pois, voin keskittyä muihin aiheisiin. 

Me vietettiin rauhallinen uusivuosi perheen kesken. Käytiin katsomassa lasten ilotulitusspektaakkeli ja jatkettiin iltaa kotona hyvän ruoan ja telkkarin äärellä. Meillä oli alunperin sosiaalisempia suunnitelmia illan suhteen, mutta ei tämäkään ollenkaan huono vaihtoehto ollut. Ottaen huomioon, että ollaan juuri kotiuduttu 10 päivän Pohjanmaan reissulta, joten kotona oleminen rauhassa perheen kesken tuntuu melkeinpä eksoottiselta. V nukahti hyvissä ajoin yöunille, koska hän jätti päivällä unet kokonaan väliin. Tästä syystä saatiin Samin kanssa kaivaa rauhassa herkut ja keskeneräinen Netflix-sarja esiin. Näyttää muuten siltä, että päiväunet aka rauhallinen Netflix and drinking coffee while it’s actually warm –hetki alkaa olla pian vieras käsite meidän taloudessa. Onneksi kuitenkin sitä mukaa kun päiväunien tarve vähenee, niin V:n mielikuvitus kehittyy ja hän jaksaa leikkiä pidempiä aikoja ihan itsekseenkin. On se jo niin iso tyttö. Otsatukka ja kaikki. Ja kovaa vauhtia lähestyvät 2-vuotissynttärit, joilla en aio vielä vaivata päätäni.

Tänä aamuna viskasin illalta jääneet irtokarkit, sipsit ja dipit roskikseen. Nyt voisi vaikka Bull Mentula tulla katsomaan meidän keittiönkaappien sisältöä.

Ei kun teen vielä yhden lupauksen: lupaan tänä vuonna käyttää enemmän ihan oikeaa kameraa puhelimen sijaan. Ei tarvitse sitten joka postausta kirjoittaessa manata kuvanlaatua.

Tää on ollut hyvä vuoden ensimmäinen päivä. Tästä on hyvä jatkaa ja tehdä kokonainen hyvä vuosi. Teitkö sä lupauksia vuodelle 2018? 

Haluan toivottaa onnellista uutta vuotta jokaiselle, joka tämän eksyy lukemaan! Sydämet postauksen yläreunassa ovat aina ihana piristys ja ne on aina auttaneet silloin kun motivaatio bloggaamiseen on kadoksissa – kiitos niistä♡

P.S. Oletko jo tykännyt blogini Facebook-sivusta?

Tein instan puolelle jo koosteen vuoden 2017 tykätyimmistä kuvista. En käyttänyt valmista sovellusta tuohon tarkoitukseen, koska vaihdoin instatiliä kesken vuoden. Perimmäinen ajatus tässä oli tehdä henkilökohtaisen ja yksityisen tilin rinnalle julkinen tili tätä blogia varten – teoriassa kaunis ajatus, mutta heh heh, liian työlästä mulle. Oli siinäkin oma hommansa skrollata molempien tilien feedit läpi, mutta löysinpä sieltä ne tän vuoden 9 tykätyintä.1. Throwback Samin kosintaan vuodelta 2012, elokuisena iltana mökkireissun päätteeksi 2. Toinen tb: häät tammikuussa 2015 3. Mahtui sinne yksi selfiekin vailla syvällistä tarinaa 4. Harvinaislaatuinen pariskuntaselfie lomamoodissa Sardiniassa  5. Isänpäiväposeerausta lahjapaidoissa 6. Meidän mätsäävät sormukset 7. Auringonlaskun ihailua Algheron vangassakaupungissa 8. Keittiöremontin lopputulos 9. Perhepotretti Vivianin 1v. synttäreiltä.

Tänä vuonna on tapahtunut paljon.

Ostettiin asunto ja muutettiin Kaarinasta Turkuun. Ollaan remontoitu täällä pitkin vuotta, viimeisimpänä kesän keittiöremontti. Nyt täällä näyttää aikalailla siltä kuin ostohetkellä haaveiltiin, mutta on tän eteen saanut nähdä vaivaakin!

Tammikuussa palasin takaisin opiskelemaan äitiysloman jälkeen. Se kevätlukukausi oli todella raskas, koska en halunnut olla vuoden ikäisen lapsen luota pois kahtena aina yönä viikossa, joten V reissaili mun mukana viikottain Jyväskylään. Viikon loma Sardiniassa toukokuussa Samin perheen kanssa oli kuin lottovoitto pitkän ja rasittavan kevään jälkeen. Sai ladattuja vähän akkuja ennen seuraavaa työrupeamaa, kun kesä puolestaan vierähti kandidaatintutkielman parissa.

Kesän lopulla V myös aloitti osapäivähoidon päiväkodissa. Jännitti jättää V ”vieraiden” hoivaan, mutta ihan turhaan! Hän todella tykkää olla siellä. V on ollut päiväkodissa aina kun mä oon ollut torstaisin ja perjantaisin koulussa, joten mun opiskelu ja reissaaminen Turun ja Jyväskylän väliä helpottui ihan sairaasti – tänä syyslukukautena en ole putoillut kursseilta ja oon saanut kurssit kunnialla suoritettua.

Oon saanut uusia ystäviä ja viettänyt paljon aikaa ystävien kanssa. Oon nauranut paljon ja havahtunut onnellisuuden tunteeseen. Mutta oon kokenut myös surua ja menetyksiä. Yksi tämän vuoden kokemuksista ravisteli mun ajatusmaailmaa ja sai arvostamaan jokaista päivää ja ympärillä olevia ihmisiä eri tavalla. Menetin 20 vuoden takaisen ystävän laajan aivovaurion myötä – häntä ei ole olemassa enää sellaisena kuin minä hänet muistan ja millaisena minä hänet haluan muistaa. Välillä poden huonoa omaatuntoa siitä, että omassa elämässä kaikki on niin hyvin, samaan aikaan kun joku toinen käy läpi päivittäistä helvettiä – ja sä et voi sille asialle yhtään mitään.

but without the dark we’d never see the stars

Haluan ajatella, että nää kaikki on jonkin suuremman käsissä. En usko kohtaloon, mutta haluan uskoa, että jokin kantaa silloin kun ei itse jaksa. Tärkeintä on arvostaa elämäänsä ja nauttia siitä joka päivä, koska ikinä ei voi tietää mitä elämä heittää eteen. Aion muistaa tän paremmin vuonna 2018! Tää blogi on ollut hyödyllinen kanava itseilmaisuun, vaikka kovin aktiivisesti ja vakavasti ottaen en oo tätä tehnytkään. Rennolla otteella ja fiiliksen mukaan jatketaan ensi vuonnakin 🙂

P.S. Jos et ole vielä tykännyt blogin Faebook-sivusta, niin se hoituu nopeasti tämän linkin kautta!