Kun lapsi menettää vanhempansa
Vanhan ystäväni äiti kuoli eilen. Ystävä on saman ikäinen kuin minä, eli täyttää tänä vuonna 29. Mielestäni liian nuori menettämään yhden tärkeimmistä ihmisistä elämässään. Tällaiset uutiset pysäyttävät minut aina, ihan joka kerta ja samalla tavalla. Ilman muuta tunnen myötätuntoa ja surua ystäväni puolesta, mutta päälimmäinen tunne näissä uutisissa on silti aina oma sisäinen tuska. Se tunne kun vanhat, vieläkin verestävät haavat revitään tahattomasti auki, ja elämän pahimmat muistot tulevat mieleen väkisin.
Minä olen aina ollut isin tyttö, ihan pienestä pitäen tähän päivään asti. 01.11.2003 olimme menossa juhlimaan äitipuoleni vanhempien hääpäivää hienoon ravintolaan ja odotin päivää kovasti, koska näkisin serkkupuoleni pitkästä aikaa. Olin sairastanut juuri pahan angiinan ja isä oli roudannut minua lääkärissä ja apteekissa pitkin kyllää että paranisin juhliin. Isäkin oli yskinyt ja lupasi mennä lääkäriin samaan aikaan kanssani, mutta jostain syystä rikkoi lupauksensa. Juhlia edeltävänä iltana isä yski kovasti ja ajattelin aika kovaäänisesti, mutta silti hiljaa mielessäni että ”vittu toi mies kuolee tohon yskään”. Meidän perheessä ei koskaan sanottu rakastan sinua, mutta jostain syystä tuli pakottava tarve sanoa isälle niin, koska jostain syystä päähäni tuli ajatus että joka kerta voi olla se viimeinen. Typerää. Jätin sanomatta.
Seuraavana yönä, tai oikeastaan aamusta, näin todella ahdistavan unen. Kuulin unen läpi kun isä oli vielä aamulla lähdössä töihin ja yritin tapella itseni hereille estääkseni sen. Minun oli pakko herätä ja huutaa isälle että hän ei saa mennä. En voinut selittää että miksi, mutta unessa olin varma, että jos isä lähtee hänelle sattuu jotain todella pahaa emmekä näe enää ikinä. Typerää taas. Olin varmaan jossain valveunessa, koska kuulin kyllä koko ajan isäni tekevän lähtöä ja lopulta lähtevän, mutta yrityksestä huolimatta en saanut itseäni hereille. Enkä toisaalta tiedä, olisinko oikeasti tehnyt asialle mitään, vaikka olisinkin herännyt, koska kyseessä oli uni. Kuulin unen läpi myös äitipuoleni lopulta lähtevän töihin. En nukkunut enää kovin kauaa, vaan säikähdin hereille klo 9:53. Muistan ajan, koska kun avasin silmäni niin ensimmäinen asia jonka näin, oli kello. Minun oli heti soitettava isälle ja varmistettava että kaikki on kunnossa, ajattelin että huolettomasti kysyn vaan että olihan se klo 11 kun hän oli luvannut hakea minut kotoa. Ei vastausta. Soitin saman tien uudelleen. Ei vastausta. Menin paniikkiin, mikä oli taas typerää, koska se oli vain uni.
Soitin kolmannen kerran, jolloin helpotuksekseni puhelimeen vastattiin. Hyi helvetti kun olin säikähtänyt. Ikävä kyllä minulle selvisi saman tien että aiheesta. Kuulin hiljaa äitipuoleni äänen jostain kauempaa ”tämän miehen tytär soittaa, voinko soittaa hänelle takaisin teidän puhelimesta, en osaa käyttää tätä puhelinta”. Vastaus: ”ihan nyt miten itse katsotte parhaaksi asiasta kertoa”. Tiesin heti mitä oli käynyt, osasinhan pelätä sitä jo ensimmäisen vastaamattoman puhelun jälkeen.
Isä kuoli ollessaan 48-vuotias, minä olin 16. Kuolintodistuksessa lukee kellon aikana n. 9:50.
Vanhemmat: Jos lähtönne tapahtuu ennemmin kuin myöhemmin, muistakaa vielä täällä ollessanne, että lapsenne tarvitsevat rakkauttanne poismenonnekin jäkeen. Jos sitä ei voi sanoa, osoittakaa se niin, että lapsi muistaa sen oman elämänsä loppuun asti. Tuskasta huolimatta isäni sanomaton, mutta suunnaton rakkaus minua kohtaan on kuitenkin ihanin muisto, joka minulla tulee hänestä olemaan. Minun isäni ei lähtenyt omasta tahdostaan, mutta valitettavasti kaikkien kohdalla asia ei ole niin.