En todellakaan ole ikinä jakanut nettiin mitään tallaista, mutta nyt ajattelin, koska haluaisin jakaa pari ajatusta siitä, mitä mun päässä on liikkunut tässä viime aikoina. Ehkä täältä löytyy joku kohtalotoveri.
Ensinnäkin, en ole koskaan ollut näin lihava. Sairastan masennusta. Minulla on aina ollut ihan jäätävät ulkonäköpaineet ja itsetunto-ongelmat, enkä ole koskaan kokenut itseäni kropaltani kauniiksi tai sopusuhtaiseksi. Oikeasti siis ikinä. Minulla on yksi ihminen, kuka on ylipäätään koskaan sanonut minua kauniiksi, ja se oli ensimmäinen poikaystäväni. Ei vanhemmat, ei ystävät, ei muut poikaystävät, ei toiset miehet, eikä varsinkaan toiset naiset. Tiedän kyllä, että olen kasvoiltani kaunis, mutta olisihan se joskus kiva kuulla joltain muultakin kuin peilikuvalta.
Masennukseni ei ole missään vaiheessa kuitenkaan johtunut ulkonäöstä, vaikka huonosta itsetunnosta kärsinkin. Ulkonäön muuttuminen omassa silmässä huonompaan suuntaan ei kuitenkaan helpota masennusta. Kun olin pulleimmillani, myös masennukseni oli pahimmillaan. Tämä oli minulle sellainen noidankehä itsetunto-ongelmien ja masennuksen kanssa, vaikka masennuksen alkuperäiset ja isoimmat syyt eivät ulkonäössä olekaan; kun masennut, lakkaat olemasta tyytyväinen siihen mitä olet, kun et ole tyytyväinen itseesi, masentaa, syöt, juot, lihot, masennut, syöt, juot, lihot masennut. Mikään ei kiinnosta, edes elämä itsessään.
Ymmärsin kyllä että olin lihonut ja tiesin, että asialle pitää tehdä jotain. Jotenkin kuitenkin onnistuin huijaamaan itseäni, että ei tämä nyt vielä niin paha ole. En ollut varmaan edes nähnyt itseäni pitkään aikaan kunnolla alasti tai alusvaatteissa, ei kiinnostanut. Eräänä päivänä kuitenkin katsoin peiliin ja näin selkäläskit. Se oli se hetki kun tajusin, että nyt vittu.
Tässä olen ”normaalimmillani”. Kuva on toki erilainen, mutta kyllä siitä silti näkee eron (ja peilistä valuvan rään 😀 ). Tässäkin kuvassa olen mielestäni lihava. En kuitenkaan niin lihava ettei kuvia olisi voinut postata someen, mutta en kuitenkaan missään nimessä tyytyväinenkään. Nyt pohdin vain, että miksi?
Tunnen oloni nyt ihan hyvän näköiseksi, vaikka matkaa alkuperäiseen kuntooni vielä on jonkun verran. Naurettavinta tässä kaikessa on se, että taito treenaamiseen ja tieto oikein syömiseen minulla on ollut kyllä hyvin pitkään olemassa. Käytännön toteutus on vain ollut sitä, että kun olen maksimissaan 8 viikkoa dietannut, olen aina todennut että ”ai tää on näin helppoa” ja siirtynyt takaisin vanhaan tai muuttanut tavoitettani absurdimpaan suuntaan. En ole ikinä ymmärtänyt paneutua siihen mitä pään sisällä tapahtuu, omaan henkiseen hyvinvointiini.
Itsetuntoni on parempi nyt, kuin se on ollut edes tuolloin kun tuo salikuva on otettu. Tarvitsin tämän ulkonäkömuutoksen, kaikessa hyvässä ja pahassa, jotta pystyisin näkemään itseni kokonaisuutena ja terveemmin. Ymmärrän tällä hetkellä itseäni henkisesti paremmin kuin varmasti ikinä. Ymmärrän myös sen, että vaikka ulkonäkö on minulle tärkeä asia, se ei saa olla tärkein asia. Minun täytyy oppia hyväksymään itseni tällaisena millaiseksi olen syntynyt; tiimalasivartaloiseksi ja hiilarista pöhöttyväksi, paksureitiseksi ja melko pehmeäksi. Hyväksyn myös sen, että kun näen edes vesipullon, voisin teipata sen suoraan jesarilla kylkeen, mistään oikeasti kaloripitoisesta puhumattakaan.
Tämä on ensimmäinen kerta, kun en ole stressannut tuloksista. Johtuu varmasti osittain siitä, että mikä tahansa mitä olen ennen ollut on parempi kuin tuo tammikuun tilanne. Nyt toivon todella, että pystyn muuttamaan tämän takaisin pysyväksi elämäntavaksi ja olemaan itselleni armollisempi, niin jääkaapilla kuin peilin edessäkin. En ole lähelläkään parantunutta, mutta voin kuitenkin paljon paremmin, ennen kaikkea henkisesti. Se on hyvä merkki se.
Peace <3
