Rakkaudesta lajiin – Näin hyötyliikunnasta tuli rakas harrastus
Äiti sanoi aina, että pyöräily on ilmaista ja hyvää hyötyliikuntaa. Minulle siitä tuli paljon muutakin.
En koskaan aikaisemmin ole pitänyt pyöräilyä sen kummemmin harrastuksena, vaan se on ollut aina mun tapa kulkea. Olen aina pyöräillyt kouluun, töihin, kauppaan, baariin ja milloin minnekin. Olen myös aina pitänyt pyöräilystä, ja hyötyliikunnan lisäksi tykkään kovasti polkea pitempiäkin lenkkejä ja käydä retkillä. Musta on ollut lapsesta asti tosi kivaa polkea täysiä joka paikaan ja katsoa kerkesinkö perille aikaisemmin kuin viimeksi, ja tykkäsin polkea pitkiäkin lenkkejä ja katsoa, että pääsinkö pitemmälle kuin viimeksi.
Sitten sain rippilahjaksi 21 vaihteisen kaupunkipyörän ja voi ettien että kun olin onnellinen! Pyöräilin aina joka paikkaan (täysiä) ja koska mulla ei ollut lupaa polkea talvisin, odotin aina kevättä kuin kuuta nousevaa. Ensimmäisen kerran lamppu takaraivossa syttyi kesällä 2013, kun samaisella pyörällä lähdin into pinkeänä polkemaan pisintä lenkkiä siihen asti. Erääseen alamäkeen laskiessani sellainen trikoohousuinen ”oikea” pyöräilijä tuli minun kanssa samaa vauhtia ylämäkeen vastaan. Naureskelin ääneen ja mietin samalla kuinka siistiä olisi jos olisi tuollainen ”oikea” pyörä!? Pääsisi kovaa, vähällä vaivalla ja vaikka kuinka pitkiä lenkkejä!
Kun rakas fillarini alkoi tekemään väistämätöntä kuolemaa, mieheni yritti saada mua ostamaan maastopyörän, koska olisi kiva harrastaa jotain yhdessä. En millään muotoa kokenut kiinnostusta harrastusta kohtaan ja en muutenkaan nähnyt tapaturma-altista itseäni kiitämässä kapeilla ja möykkyisillä metsäpoluilla. Toissa vuonna se kuitenkin raahasi kotiin jonkun kaverin jäykkäperäisen maasturin ja sanoi että kokeile. Niinhän siinä sitten kävi että akkaa vietiin kuin Kallion tanssilavalla ja se pyörä muutti meille. Aloin opettelemaan poluilla polkemista ja ei mennyt montaa päivää kun talouteen muutti lukkopolkimet ja kengät. Se kesä meni polvet ruvella ja perse puuduksissa, poluilla jännittäessä ja välillä jopa pelätessä. Mutta se itsensä ylittämisen fiilis ja adrenaliinin määrä jokaisen lenkin jälkeen oli aivan mahtava! Siihen jäi koukkuun. Olin valtavan ylpeä kun jaksoin ja ennen kaikkea uskalsin polkea ensimmäisen yli 30 km:n maastolenkin yksin. Seuraavana talvena ostin jo nastarenkaat ja nyt voisin pyöräillä ympäri vuoden!
Siltikin, olen aina ollut enemmän kiinnostunut maantiepyöräilystä ja retkipyöräilystä ja tässä kuussa eteeni sattui XXL:n tarjous naisten maantiepyörästä, ja hitto se oli vielä oikean kokoinenkin. Pikku vekseli mutsilta ja taas mentiin. Ja ai että kun se kulkee kevyesti ja kovaa! Tämän elokuun aikana olen sotkenut maanteitä jo 450 km oikeastaan säässä kuin säässä, ja niihin kilometreihin jää koukkuun, ihan kuten silloin nuorena! Poljin ensimmäisen yli 100 km:n lenkkini viime sunnuntaina ja ylitin itseni taas, kaikin puolin.
Harrastuksen aloittamiseksi siis varusteiksi oikeastaan tarvitsi vain pyörän. Olen ollut onnekas, koska ensimmäiseni sain lahjaksi ja muut puoli-ilmaiseksi. Plussaa on ollut pienistä luonteen viallisuuksista joista jo mainitsinkin, kuten jatkuvasta tarpeesta kilpailla itsensä kanssa ja päästä aina kovempaa ja pidemmälle. Toivon kovasti, että jaksan olla innostunut tästä harrastuksesta niin kauan kuin jalkani jaksavat polkea, ja mulla on jo suuria retkisuunnitelmia tuleville kesille!
Kiitos sinulle trikoohousuinen pyöräilijä, joka tulit vastaan Iitintiellä kesällä 2013, olet yksi suurimmista alkuperäisistä syistä siihen, miksi minäkin poljen nykyään trikoissa.