Tekee kipeää tulla jätetyksi ulkopuolelle

Kun elämä kuormittaa ja on hankalaa pitkän aikaa, ei ympärillä olevilla ihmisillä välttämättä riitä ymmärrystä loputtomiin. Alkuun saa tukea ja ymmärrystä, mutta jos viikoista tulee kuukausia, kuukausista vuosia ja painit samojen ongelmien ja murheiden kanssa, ei siihen enää oikein ymmärrystä tunnu löytyvän.

Ensin ymmärrys ja tuki vaihtuu ehdotuksiin ja neuvoihin, kehotuksiin ja lämminhenkisiin huomautuksiin. Jonkun ajan päästä neuvoissa ja ehdotuksissa on kärkkäyttä ja kärjekkyyttä, kerrotaan, että et jaksa elää näin loputtomasti ja kyllä nyt täytyy tehdä jotakin. Jotakin. Kun kaikesta huolimatta sitä jotakin ei ole tehtynä, huomaat pienistä asioita, pienistä suurista asioista jääväsi ulkopuoliseksi.

Katselet instastooria ja yhtäkkiä siellä onkin kavereiden postauksia samanlaisista maisemista. Tajuat, että tuttu porukka on lähtenyt joka syksyiselle reissulle mökille. Sinne minne sinutkin on aiemmin pyydetty mukaan.  

                               Muistat kertoneesi edellisellä reissulla, kun keskusteltiin pahimmista peloista, että omasi on ulkopuolelle jääminen

Sama toistuu.. Illanistujaisia, reissuja, mökkeilyjä, tapahtumia. Joiden olemassa olo selviää sinulle esimerkiksi sosiaalisesta mediassa. Kun vielä mennään eteenpäin, istut samassa kahvipöydässä ja kaksi ystävääsi puhuu lomareissusta minkä voisi tehdä. Vastaavista olet toisen kanssa puhunut aiemmin itsekin, mutta nyt et ole edes olemassa. 

Olen miettinyt mitä olen tehnyt. En saa erityislastani parannettua ja ongelmia ratkaistua. Myöskään tämä asumistilanteemme ex-mieheni kanssa ei ole hetkeen muuttumassa, eikä se haittaa meitä, mutta tuntuu haittaavan ympäristöäni. En saa parannettua äitini syöpää. Suruni ovat osa elämääni, en voi hylätä lastani ja en halua poistua äidini viereltä. Se tarkoittaa molemmissa myös tämän asumistilanteen jatkumista ja se on ihan ok. Minulle. Mutta suren  silti välillä, sekin on elämää. Haluan tuulettaa ajatuksia välillä ja päästää höyryjä. 

Olen puhunut asiasta, olen ollut puhumatta. Minulla on kuulemma liikaa draamaa elämässäni.

Kyllä, nämä samat surut ovat samat kuin viisi, neljä, kolme vuotta sitten, samat kuin vuosi sitten, samat kuin eilen. Ainoa vain, että nyt minulla on yksi suru lisää, yksi sydäntä särkevä suru lisää. Ulkopuolelle suljetuksi tuleminen.

En enää uskalla soittaa oikein kenellekkään, se oli jo ennenkin vaikeaa. Nyt kun maailma kaatuu päälle ja jotain tapahtuu, en uskalla soittaa tai laittaa viestiä kenellekkään. Kyyneleet tulevat siellä parkkihallissa hallitsemattomasti. Työpaikalla. Yksin hereillä ollessa kotona, joka ilta. Rintakehää puristaa.

Keväälle on sovittuna sellaisia yhteisiä menoja mistä minua ei ole oikein voinut sulkea pois (Kuulun wup ryhmiin jne jotka ovat olleet jo vuosia pystyssa). Nekin tuntuvat pahalta kun ei oikein tiedä, että mikä on mieliala, olenko tyhmä kun lähden. En halua luovuttaa, ei nämä kaikki ihmiset ole samoja, ystäväpiirissäni menee muutamat porukat vähän päällekkäin. En voi tietää onko ulkopuolelle sulkijat yksittäisiä vai onko se yleinen mielipide ja kuinka jyrkkä.  Sattuu.

Ja on minulla ystäviä muuallakin kuin näissä porukoissa, mutta tämä tilanne tuntuu tuhonneen itseluottamukseni ja rohkeuteni ja en oikein uskalla lähestyä enää ketään. Akuutisti ainakaan. Kivoja juttuja ja tapaamisia ja viestejä harvakseltaan, niinkuin ennenkin. Ne onnistuu. Ne ei auta kun yö on musta ja posket märät.

En halua olla vaivaksi. En halua esitellä sitä draamaa. En ole tehnyt jotakin, en tiedä mitä se jotakin on. Haluaisin pitää hauskaa, olla hauska, olla hetken huolehtimatta. Ja sitä ne reissut ja illan istumiset ovat minulle olleet. Henkireikiä. Ne ihmiset, ystävät noissa porukoissa, on olleet ja ovat tärkeitä. Nyt en tiedä enää keneen voisin luottaa. Ja pahinta kun en tiedä haluaako kukaan edes oikeasti enää luottaa minuun. Olen tulossa myös varmasti vainoharhaiseksi.

Päädyn itkemään taas itsekseni töissäkin. Tiedän, että silmäni ovat surulliset ja väsyneet. Mutta kukaan ei kysy.

Kommentit (1)
  1. I feel you! Samoilla ajatuksilla täällä mennään! Olen jopa joskus suoraan kysynyt asiasta kavereiltani, mutta vastaukset olivat kovin vältteleviä, tai sitten en edes saanut niitä. Surullista.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *