Seisoin Pyhätunturin laskettelurinteessä jalat kauhusta kankeana. Sauvat juurtuivat lumiseen maahan. Toivoin, että odotukseni palkittaisiin ja jäätyisin kiinni siihen, eikä minun tarvitsisi kohdata sitä kaikista pelottavinta – ensimmäistä laskettelukokemustani! Muistan pohtineeni siinä hetkessä, että mitä hittoa sitä on tullut tehtyä? Olin jostain käsittämättömästä mielenjuolahduskesta päätynyt talvirippileirille – Minä, joka olin saanut ensimmäisen lappusen kotiin siitä, että piilouduin puun taakse, kun muut mukulat lähtivät kolmannella luokalla hiihtämään (ei olisi kannattanut jököttää liian kapean koivun takana liian pitkään – opettaja varmaan ihmetteli enemmän sitä, kuinka typerä lapsi voikaan olla, kuin sitä, että miksi tuo tyttö ei tykkää hiihdosta, varsinkin kun suksetkin ovat vuodelta nakki ja suksikeppi). Tyttö, jonka motoriset taidot rajoittuivat sorminäppäryyden harjoittamiseen pianonsoittotunneilla ja se liikuntatuntien rassukka, joka todistettavasti pääsi aina säälistä huutamaan jaot luistelutunnilla… Luisu tuntemattomaan oli yhtä päätöntä menoa, miltä se kuulostaakin – syöksyllä alas ja antautuminen nöyryytykselle… Kolmannen perseelleen menneen kierroksen jälkeen polvet kuitenkin alkoivat notkistua ja lasku laskulta suksi alkoi luistaa niin, että osasin myös jarruttaa.

Aikojen vyöryessä eteenpäin lumipallon lailla, ihmettelyn kokemukseni lisääntyivät. Saman ”mitä ihmettä tapahtuu” – tunteen koin jälleen päätyessäni musiikkilinjalle, vaikka en osannut mielestäni enää edes soittaa pianoa. Laulunlahjanikin olivat melko rajalliset. Kuitenkin uin muiden aikalaisteni kanssa lopulta kuin kala vedessä… Vaikka olinkin löytänyt uuden palavan intohimon kohteen, psykologian kurssit. Kolmannen vuoden opinto-ohjauksen kurssilla OPO määritteli tällaisen elämäntapasuunnistuksen ajelehtimiseksi, tosin rajatummassa ammatinvalintaan liittyvässä kontekstissa: Hän sanoi, että jos emme pohtisi asioita ja itseämme sen koommin, päätyisimme vain entistä syvemmälle eksyksiin elämämme kanssa.

Minulle ajelehtiminen oli todella tapa olla ja elää. En pelännyt epävarmuutta, tai no pelkäsin, mutta tiedostin, että kun alkuun pääsee, niin hetkellinen ahdistus maksaa itsensä takaisin… Kuitenkin olen kokenut myös sen, että jos ei todella pysähdy miettimään, niin kohtalo on sama kuin laskettelurinteessä ero on vain kiihtymisnopeudessa, ja sepä siinä olikin: Yksi vuosi sinne tai tänne ei ehkä merkitse usein mitään, päin vastoin! Jos todella tekee töitä, uskoo ja kasvattaa kassaa, on valinta jälkiviisastelun vyyhdissä suorastaan rationaalinen… Mutta koska minä en osannut toimia näin tavoitteellisesti, vuodet olivat täynnä tuskaa, identiteettikriisejä ja kirsikkana kakun päällä oli syrjähyppy alalle, joka ei todellakaan soveltunut omalle persoonallisuudelleni. Silloin ymmärsin olevani juurikin se opinto-ohjaajan kuvailema ajelehtijan arkkityyppi. Pysähdyin, nielaisin realismin kitkerää kahvia, ja sokerina pohjalla olikin oivallus; jos vauhti kiihtyy sellaiseksi, ettei menossa pysy mukana on aika pyllähtää maahan. Kaikessa kaavamaisuudettomuudessaan kuitenkin koen, että olen päässyt tietyllä tavalla maaliin: Tunne on helpottunut, tyyni ja rauhallinen – tässä hetkessä on hyvä olla ja opiskella nuoruuden rakkauttani psykologiaa, ja vaikka elämä näyttäytyikin aikamoisena ajatusten ja itse-epäilyjen sävyttämänä ristiaallokkona, identiteettikamppailun tuloksena löysin itseni! Se vaati virheitä, ponnistelua, pettymyksiä, mokia, kaatuilemisia ja ennen kaikkea rohkeutta. Mitä uskaltamiseen tulee –  sen voima piilee ensinnäkin siinä, että uskaltaa kaatua, menettämättä uskoa omiin kykyihin ja rohkeutta könytä sieltä maasta vielä ylös.