Uuden sohvan tarina

Sanoisin, että olen luonteeltani todella sinnikäs.Voimakastahtoinenkin. Mitä ikinä elämässäni vastaan on tullut ja jos jotain olen päättänyt, olen pysynyt päätöksessäni. Minun päätäni on aika vaikea kääntää. Olen toki porukassa myötäilevä, mutta takaraivossa on se itsepäinen Pikku-Myy, joka ei anna periksi. Olen huono pyytämään apua, ajattelen vähän liiankin usein, etten halua, että minusta on vaivaa. Siispä, olen tottunut tekemään kaikkeni asioiden eteen, jotka kovin haluan. Toisaalta tiedostan, että tämä ajatustapa on kuluttava ja on todellakin ok pyytää apua. Siispä yritän muistaa itse tarjota avokätisesti jeesiä.

Perjantaina minulle toimitettiin tänne uuteen kotiin sohva. Olin odottanut sitä monta viikkoa ja maalaillut mielessäni kuvia siitä miten kivasti viikonloppu vierähtää uudella sohvalla. Perjantaina uutta sohvaa varten olin puunannut kodin ja sytyttänyt tuoksukynttilöitä – olin todellakin valmistautunut vastaanottamaan uuden perheenjäsenen. Sinä iltana kuorma-auto kurvasi pihaan ja pojat kantoivat sen eteiseen, sitten tulikin stoppi vastaan. He sanoivat, että tämä sohva ei tule mahtumaan sisään. Totesin jätkille tomerasti, että menkää te nyt viikonlopun viettoon, minä kyllä saan sohvan sisälle, no big deal. Sunnuntaina kävin lainaamassa vasaran, irrotin ovesta väliaikaisesti karmit. Oikea ranne paisuneena ja peukalo mustana on sohva nyt pienten mutkien kautta yläkerrassa. Kantoapua uskalsin pyytää serkkupojalta, muuten selvisin koko rytäkästä omin avuin ja nyt on aika voittaja fiilis. Aherrus palkitaan aina, muistakaahan se ja kaiken tämän myllerryksen jälkeen on hienoa istua omalla uudella sohvalla. Itsenäisenä naisena tietäen pystyväni melkein mihin tahansa, vain taivas rajana.

Kuvassa Jeanne Damas, jonka asu on muuten täydellinen. Pic. All Over Press