Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

Kirja on niin koukuttavasti kirjoitettu, että sitä on vaikea jättää kesken. Pancol esittelee niin herkullisen henkilökavalkadin, että toiset 600 sivua olisivat menneet heittämällä. Kertomus alkaa siitä, että Josephine ja Antonie eroavat. Tarinaan oikeasti liittyy krokotiileja, jotka eri muodoissa vilahtelevat tarinan lomassa: krokotiileina, kenkinä ja vaatemerkkinä. Josephine kirjoittaa romaania, joka käsittelee 1100-luvulla eläneen naisen elämää, jossa on jollakin tavalla yhtymäkohtia Josephinen elämän tapahtumien kanssa.

Jos teoksen sisäänpunottu oppi tiivistettäisiin yhteen lauseeseen, se olisi rehelliset ja hiljaiset perivät maan. Kuitenkin heti toisella sijalla olisi on syytä tienata tai periä jotain jostakin, sillä onnelliseksi ei voi tulla ilman rahaa, laihtumista ja kampaamokäyntiä. En nyt sano tätä mitenkään pahalla, romaani on suorastaan ihana, sillä se vilisee vahvoja viisaita naisia, jotka esimerkiksi pitävät ns.koko *askan hallussa vaikka mies häipyisi Keniaan tyttöystävänsä kanssa. Vaikka kirja manifestoi pinnallisuutta vastaan, se samalla antaa sille periksi. Toisaalta tämä on kenties hyvinkin todellinen tila, piti ajatuksesta tai ei. Kirjasta jää kuitenkin hyvä mieli, sillä siinä ei ole mustavalkoista hyvää ja pahaa, vaan myös sävyjä niiden väliltä. (Okei, paitsi ehkä Josephinen ja Irisin äiti: hän on mahdollisesti hyvin lähellä pahaa, joka versoo itsekkyydestä.) Taidan lukea muutkin Pancolit, seuraavaksi on jonossa Kilpikonnien hidas valssi, mutta siinä on 745 sivua, joten hotkaisen jotain kevyempää tässä välissä.

Kenelle?

Lukijalle joka kaipaa yllättymistä ja tykkää uppoutua. Toivonsa menettäneelle: tämä jos mikä on I will survive -osastoa!