En ole koskaan ollut mikään urheiluhullu. En ole edes pitänyt liikunnasta ja varsinkin alakouluikäisenä liikuntatunnit oli suurta kammotuksen aikaa. Piti juosta jokin ajan sisällä tietty matka, piti hypätä näin ja näin pitkälle jotta sai hyvän arvosanan ja tästä kaikesta piti vielä pitää jotta opettaja oli tyytyväinen. Liikunta on siis ollut minulle inhotus ja vasta lähiaikoina olen päässyt mukaan siihen tunteeseen että liikunnalla on hyvä vaikutus niin fyysiseti kuin psyykkisesti. Koska olen pitänyt liikuntaa mittarina siitä miten hyvä ihminen olet en ole halunnut tarttua itseäni niskasta kiinni ja todeta että minun on pakko muuttaa suhtautumistani liikuntaan ja liikkumiseen. Tämä liikkummattomuus alkoi jo oireilla vaikka vasta 20 tuli lasiin ja tulin siihen pisteeseen että jotain oli pakko tehdä. Kävin siis allekirjoittamassa salisopimuksen. 

Ajattelin että jos joudun maksakaan touhusta niin jaksan myös käydä siellä ja tähän asti olen ollut oikeassa. Salikokemusta on nyt takana kolmisen kuukautta ja olo on parempi kuin koskaan aikaisemmin. Kun aloitin salilla käymisen päätin että haluan samalla kukistaa toisen pelkoni, juoksemisen. Juoksemista olen ihaillut ja kauhistellut. Ihailen ihmisiä jotka jaksavat juosta tunnin putkeen kauniina kesäpäivänä ja nauttia juoksusta. Kauhistelen juoksua koska minä en jaksa. En osaa juosta. Koulussa teeskentelin usein pahoinvointia kun keväällä tuli vastaan ne pirulliset Cooper testit. Häpeissäni jäin kotiin kun tiesin mitä liikuntatunnilla odotti.

Tämä juoksemisen pelon taltuttamisen aloitin siis tammikuussa hitain askelin ja päättävyyttä löytyi, haluan juosta tunnin putkeen ilman että olen pyörtymisen partaalla. Palataanpa sitten otsikkooni. Nyt voin ylpeänä sanoa että olen ylittänyt itseni tavalla jota en luullut mahdolliseksi. Juoksin eilen 5 kokonaista kilometriä. Pidin minuutin tauon keskellä ja mietin jo, että ehkä en jaksakkaan juosta enenpää mutta jostain aivojen takaperukoilta kuului ääni, että nyt et luovuta ja sitten vaan juoksin. En voi vieläkään uskoa miten hyvältä tuntui huomata että jalat jaksavat kantaa. Ystäväni sanoi että ”suurin osa on ajattelumallista kiinni” kun hehkutin hänelle saavutustani. Ja näin se on, jos todella päättää että jotain haluaa tehdä tai saavuttaa, sen myös tekee. Minä päätin että haluan juosta viisi kilometriä ja nyt olen sen tehnyt. Salilla tosin on helpompi pitää tasaista vauhtia yllä mutta olen kuitenkin tyytyväinen. Seuraavaksi on haaveena osallistua viiden kilometrin juoksutapahtumaan. Saas nähdä miten onnistuu, kestääkö kantti mennä mukaan.

Ne onnistumisen hetket ovat mahtavia ja todellakin tavoittelemisen arvoisia. Toivon että jokainen asettaa itselleen jonkinmoisen tavoitteen ja tekee töitä päästäkseen sinne. Äitini sanoja lainatakseni; ”jos haluat jotain todella palavasti teet alintajuisesti päätöksiä jotka ohjaavat sinua tavoitettasi kohti”. Toivotan siis hyvää tiistaita ja tavoitteiden saavuttamista! Ne ovat niitä elämän kultaisia hetkiä.

Kuvat weheartit.com