Ajattelen kirjoittamista. Ajattelen kirjoittamista niin paljon, etten tiedä enää mitä olen oikeasti kirjoittanut jonnekin ylös ja mitä en. Punon kasaan hauskoja anekdootteja, sattumuksia ja tarinoita, joilla pohjustan ensin viikon tapahtumia, sitten muutaman viikon, kuukauden… Mielessäni tämä blogi näyttää täysin erilaiselta. Tammikuussa olisin kirjoittanut ainakin 2 postausta enemmän. Kerran kertoakseni matkasta junalla Firenzeen, sieltä bussilla Sienaan, josta bussilla ja junalla Genovaan ja Genovasta blablacar-kyydillä Venetsiaan (jep, en kadonnut matkalle vaikka viimeisin blogipäivitys niin antaakin ymmärtää).

Tässä ensimmäisessä postauksessa olisin kertonut ihanasta Firenzestä, joka ei koskaan petä: kauniisti vanhentunut ja samalla moderni kaupunki, samaan aikaan suuri ja kosmopoliittinen (verrattuna Venetsiaan) ja pieni ja kotoisa (verrattuna esim. Roomaan). Firenzessä kivan kahvilan löytäminen ei ole ongelma eikä mikään toisin kuin, uskokaa tai älkää, Venetsiassa useimmiten on. Tässä ero: Venetsiaan tullaan päiväksi, Firenzessä asutaan. Venetsiassa turistit tulevat useimmiten hävettävän lyhyelle vierailulle: mitä väliä jos kahvilan tai baarin ulkonäkö on karmiva? Mitä väliä jos seinät ja hyllyt ovat täynnä vähän sitä ja tätä nurkkiin kertynyttä ja pölyn peittämää tavaraa? Mitä väliä jos panninot ja roiskeläppää muistuttavat pizzat on lätkäisty muovisiin lootiin servietin päälle? Turisti tulee. Turisti haluaa halpaa. Turisti ostaa. Turisti menee. Jos paikka tai ruoka ei miellytä so what, niin kuin kyseinen turisti koskaan palaisi takaisin valittamaan asiasta. Firenzessä kivan näköisiä kuppiloita tuntui olevan liiaksikin.

Ehdottomasti olisin postauksessa kertonut myös Sienasta, pienestä keskiaikaisten muurien ympäröimästä ”punaisesta kaupungista” Toscanan sydämessä. Ninnin suosituksesta eksyttiin vierailulle Sienaan ja ah, tätä kaupunkia voin lämpimästi myös itse suositella kaikille Italian matkaajille. Pienen kukkulan hupulle 1400-luvulla rakennettu keskiaikainen vanhakaupunki on pikkiriikkinen, idyllinen, lämmin… Meitä suosi myös uskomattoman ihana ilma: tammikuussa istuimme kahvilan terassilla Sienan Piazzan kulmassa, ilman takkeja auringon paisteessa ja itse kävin mielessäni mittelöä siitä kuinka vuosittainen kaupungin kuuluisa hevoskilpa-ajo saadaan mitenkään mahdutettua kiertämään edessä avautuvaa pientä aukiota.

Sienaan riitti loistavasti pari päivää, Ninnin palatessa Bolognan kautta Venetsian kotiin, Konstanzen kanssa jatkettiin vielä viikonlopuksi Luoteis-Italian satamakaupunkiin Genovaan. Rautatieasemalla meitä olivat vastassa palmut ja häkellyttävän lämmin auringonlasku, mutta rantaloman kaiut katosivat aika nopeasti kun oikaistiin tulevaan majapaikkaan kaupungin kapeita sivukatuja: ensimmäistä kertaa vaihdon aikana koin deja vu hetkiä parin vuoden takaiselta Napolin reissulta. Asiaa ei myöskään auttanut sillä hetkellä lukemistossa ollut, Roberto Savianon Italian nykymafiasta kertova Gomorra –kirja. Tälle alueelle et halua eksyä yöllä. Genovassa seuraamme liittyi Konstanzen saksalainen, Sveitsissä Genevassa harjoittelua tekevä ystävä. Vkonloppu pähkinänkuoressa: löydettiin mahtava kantabaari, jossa join ensimmäisen (ja erittäin hyvän) bissen Italiassa oloni aikana, söin liikaa leipää (Genova ei ole turhaan kuuluisa focacciastaan, tai bruschetan päälle hyvin sopivasta pesto genovesetään…), jonotettiin tunti Frida Kahlon näyttelyyn, joka lopulta oli täysin jonotuksen arvoinen, ja vierailtiin sunnuntaina pikkuruisessa Portofinon rannikkokylässä, vierailu, jossa taasen todistettiin lause ei se määränpää vaan matka. Kaupunki itsessään oli lomakauden ulkopuolella täysin kuollut, mutta 5 km patikointi aaltoilevaa rantaviivaa pitkin auringonpaisteessa… Kesä kesä tule jo!

Takaisin kirjoittamiseen. Tammikuun lopusta, matkalta kotiin palattua blogista olisi löytynyt ainakin yksi postaus: kuva villasukista jotka kudoin muutamassa päivässä kun innostuttiin Ninnin kanssa mummokerhoilemaan muutama viimeinen joutilas viikko. Ehkä olisin myös tuskaillut jo vähän tulevaa muutosta: sitä kuinka vaikeaa on löytää uutta kämppistä jakamaan huone kun Ninni lähtee helmikuun puolivälissä kotimatkalle. Kuinka turhauttavaa on siivota kämppää kolmatta kertaa, kun kukaan muu talossa asuva ei välitä siitä miltä yhteiset tilat näyttävät ja ottaa vastaan tuntemattomia ihmisiä, joista useimmista osaat jo ensisilmäyksellä mielessäsi sanoa; yep, sorry but I think I won’t be sharing a room with you…

Tässä kuussa olen ajatellut kirjoittamista erityisen paljon. Tässä kuussa olisin ollut siis myös erityisen ahkera.

Helmikuu olisi alkanut tarinalla karnevaaleista. Pitkällä kertomuksella Venetsian vuosittaisesta hulluimmasta kaksiviikoisesta. Ajasta jolloin suuri lohko Venetsian vuosittaisesta 50 miljoonasta turistista asettautuu kaupunkiin, vuokraa övereimmän 1700-luvun röyhelö-korsetti-sametti-”unelma” –puvun, verhoaa kasvonsa naamioon ja menee tallustelemaan muiden ei niin varakkaiden turistien pällisteltäväksi ja valokuvattavaksi San Marcon aukiolle. Paperikonfeteista valkoinen aukio on ulkoilmasirkus, jonka päätähtiä näyttävät olevan venetsialaista unelmaansa toteuttavat amerikkalaiset. Koulumatkoista tulee mahdottomia, kun sillat täyttyvät turistilaumoista ja sinut pysäytetään 3 krt tavallista useammin a. kysyttäessä neuvoa jonnekin, b. pyydettäessä avuksi valokuvan ottamiseen tai c. selfietikun äkillisesti blokatessa tiesi.

Itse koet eräänlaista kaksisuuntaista mielialahäiriötä: suurimman osan ajasta sympatioit venetsialaisten turhautuneita huokauksia, ymmärrät heidän töykeää käyttäytymistään ja alat itsekin yhä vahvemmin turvautumaan kyynärpäätaktiikkaan. Toisaalta elät omaa ensimmäistä karnevaaliasi, olet itsekin kaupungissa vain väliaikaisasuja, ulkomaalainen ja riehaannut ajatuksesta, että jotkut todella elävät tämän sirkuksen keskellä useammin kuin kerran elämässään.

Sinut kutsutaan yksityisiin Venetsialaisiin naamiaisjuhliin (kiitos saksalaisen ystäväsi vuokranantajan) teemalla fairytales ja käytät hävettävän paljon aikaa nettiä selaillen miettien asuasi ja kierrellen eri naamiokauppoja etsien ’juuri sitä oikeaa’. Lopulta tulet johonkin lopputulokseen, ostat naamion ja olet tyytyväinen. Kunnes kuulet että juhliin onkin pääsymaksu. Päätät ettet mene. Päätät että menet (after all, milloin sitä seuraavan kerran tuleekaan saamaan kutsua naamiaisiin Venetsiassa…). Uudelleenmietit asusi, johon et halua enää tuhlata naamion lisäksi penniäkään. Päädyt kuitenkin ostamaan kukkia ja käytät reilun tunnin letittäen hiuksiasi ja seisoen lähes hengittämättä ystäväsi työnnellessä kukkasia hiuksiisi.

Pääset juhliin jossa 1. Olet ystäväsi kanssa lähes ainut 50 vieraasta joka on pukeutunut naamioon 2. Tajuat neljän punahilkan, viiden kokovartalotrikoo-asuun pukeutuneen supersankarin ja noin seitsemän pikkutuhman disney-prinsessan keskellä täysin ylimiettineen oman asusi 3. Päädyt huijaamaan olevasi ’suomalainen keiju’. Tajuat itse asiassa alimiettineesi ideasi, kun sinut raahataan kiinnostuneen italialaisjoukkion keskelle kertomaan mistä suomalaisesta sadusta onkaan kyse, jolloin päädyt sepittelemään vajavaisella italian kielitaidollasi tarinoita Suomen metsissä elävistä keijukaisista. 4. Pääset ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa kunnolla tanssimaan 5. Loppuillasta venetsialaiseksi maagikoksi esittäytynyt keski-ikäinen ’herrasmies’ alkaa esitellä sinulle ja ystävällesi korttitemppujaan himpun turhan innostuneesti ja lähdet lopulta tyytyväisenä ystäväsi viereen nukkumaan loppuyöksi. Seuraavana päivänä kotona löydät suomalaisten ystäviesi sinulle ennen vaihtoon lähtöä polttaman levyn suomimusiikkia ja vietät puolikkaan päivän onnellisena kotona siivoten ja hoilaten Eppu normaalia, Pariisin kevättä ja SMG:tä.

Karnevaalien jälkeen blogissani olisi ollut tarina muutoksesta. Siitä kuinka kahden päivän sisällä yritys etsiä itsellesi kämppistä kahden hengen huoneeseen muuttuukin tietoon muutosta yhden hengen huoneeseen ja yhden tytön sijaan kahden tytön etsimiseen ei vain Ninnin paikalle vaan nyt täyttämään myös omasi vanhassa kodissa. Lähtö, muutto ja muutos ovat kaikki tiedossa mutta ne tulevat yhtä kaikki rajusti ja yllättäen. Lauantaina vietettiin vielä tavallista iltaa kokkaillen Ninnin kanssa, ainoana extrana jälkkäri mutakakku, joka syntyi yrityksestä tyhjentää yhteisen kuivakaapin sisältöä. Maanantaina muutettiin viimeiset tavarani uuteen asuntoon, siivottiin vanha huone ja pakattiin viimeiset jutut reppuun ja matkalaukkuun. Ninnin saattaminen bussiasemalle vaihtui bussimatkaan lentokentälle.

Tänään olisin kirjoittanut mahtipontisesti uudesta alusta. Se alkoi jo maanantaina, kun matkustin lentoasemalta yksin takaisin venetsiaan repussa mm. lusikoita, haarukoita ja hiustenkuivaaja ja painoin illalla pääni uudessa talossa, uudessa huoneessa, uudessa sängyssä olevaan tyynyyni.  Viime keväänä ennen, kun sain tietää että myös toinen suomalainen tyttö, Ninni on tulossa vaihtoon Venetsiaan kuvittelin kaiken menevän juuri näin: minä, yksin, yhden hengen huoneessa, italialaisten kanssa jaetussa asunnossa. Jep, elämä on kummallista: joskus täytyy tulla toiselle puolelle eurooppaa saamaan todellinen ystävä omasta kotimaasta.

Maanantaina kun hämmentyneenä ja rättiväsyneenä olin menossa nukkumaan vieraalta tuntuvassa talossa löysin peiton alta Ninnin piilottaman paketin, joka konkretisoi itselleni useammankin jutun: 1. Ikävä on hyvästä, kun tietää että ystävän tulee varmasti näkemään kotisuomessa taas pikemmin kuin arvaakaan 2. Tänä keväänä luen Harry Potteria italiaksi 3. Vaikka Ninnin kanssa ollaan monet kerrat ihmetelty sitä kuinka samanlaisia ollaan tässä on perimmäinen ero: Ninni saa aikaiseksi silloin, kun itse vielä mietin (se paketti jonka olin suunnitellut piilottavani Ninnin matkalaukkuun nimittäin jäi lopulta ajatuksen tasolle).

Tänään koitin kirjoittamisen ajattelemisen sijaan kirjoittaa. Päädyin kirjoittamaan sen mitä olisin aiemmin kirjoittanut. Se mitä olisin tänään kirjoittanut jääköön ensi kertaan.

Un Bacio.