En ole kadonnut, vaikka siltä ehkä (ja myönnän syystä) vaikuttaakin. Puolitoista kuukautta on hujahtanut osittain siivillä osittain madellen. Parhaiten joulukuuta kuvaa lähtölaskenta. Lähtölaskenta siihen että viimeiset opinnot tältä syksyltä on saatu kasaan. Lähtölaskenta siihen että saa taas keskittyä kunnolla niihin juttuihin jotka on oikeasti tärkeitä. Lähtölaskenta jouluun ja kotiinpaluuseen.

En tiedä miten aina tuntuu että opintojen kanssa käy niin että kaikki kaatuu niskaan viimeiselle kahdelle viikolle. Käytännössä ollaan enemmän tai vähemmän oltu Ninnin kanssa lukittautuneina kirjastoon/kotiin kirjan tai koneen ääreen. Ja nyt en ota vastaan yhtäkään tuomiota siitä että välitän liikaa opinnoista! Nämä opintopisteet oli kerta kaikkiaan vaan saatava ja väitän kyllä kivenkovaan että Suomessa 24 opintopisteen tienaaminen ei olisi vaatinut tällaista työtaakkaa: 14 päivää, 2 suullista koetta, kaksi esseetä, yksi kirjallinen koe, yksi italiankielinen esitelmä ja yksi italiankielinen romaani loppuun luettavaksi. Kaiken keskellä meidän yliopiston konsertti lähestyi kovaa vauhtia ja treenejä alkoi sitten loppua kohden olla lähes joka ilta.

Tuntuu hullulta olla Venetsiassa ja istua neljän seinän sisällä! Tätäkö vaihto-opiskelu on? Ei. Kaiken kiireen olen yrittänyt sitäkin enemmän olla läsnä niissä hetkissä, joissa olen hetkeksi voinut jättää stressin taka-alalle. Kolme vuotta sitten olin viikon matkalla Omanin aavikoilla ilman kännykkää, tietokonetta tai muuta teknologia vehjettä. Siltä matkalta opin erityisesti sen kuinka tärkeää on pysähtyä oikeasti kasvotusten juttelemaan ja kuuntelemaan toista. Olen myöhemmin kaivannut ihan todella monta kertaa samanlaista läsnäolon tunnetta kun aavikolla, hiljaisuudessa, nuotion äärellä. Aavikkohetkien rakentaminen oman arjen keskelle on vaikeaa. Liian vaikeaa.

Mitä kaikkea viimeisen puolentoista kuukauden aikana on tapahtunut?
 

Halloween ja kurpitsojen kaiverrusta:

Taidetta (esim. Biennale!):

Sunnuntai Buranon saarella:

Loka-marraskuun aqua alta (tulvat):

Viikonloppureissu Veronaan:

Synttäreitä, illanviettoja, ensimmäinen adventti (ja risottoriisistä tehty joulupuuro!):

Yllätyin kuinka paljon kuvia kännykästä ja kamerasta löytyikään, joten tässä vähän syksyistä/talvista Venetsiaa:

Nyt Venetsia on täynnä jouluvaloja. Pienten kauppojen ikkunat huutaa joulua. Myönnän: olen jouluihminen! Mutta yleensä tällaiset ensimmäiset joulun merkit viimeistään marraskuun lopussa saa aikaan hylkimisreaktion. Ei vielä! Tällä kertaa kävi aika lailla toisin. Stressi saa ihmiset tekemään hassuja juttuja, hetkessä eläminen ei joulukuussa tullut kysymykseenkään kun vaan tsempattiin Ninnin kanssa toisiamme laskemaan päiviä siihen kun viimeiset kokeet on ohi. Ninni oli saanut vanhemmiltaan postissa muumijoulukalenterin ja joulukuun alussa kirjaimellisesti naulattiin se kalenteri meidän huoneen seinään. Joka aamu jompi kumpi täräytti jonkun joululaulun soimaan ja avattiin vuorotellen seuraava luukku. Tuon kolmen minuutin aamuretriitin jälkeen jaksoi taas jatkaa päivän tietokoneen ja kirjojen ääressä. Onneksi on Ninni. Epäsosiaalisimmallakin hetkellä, silloin kun haluaisi vaan käpertyä peiton alle ja nukkua kaiken yli ei ole yksin. Ja se tekee hyvää. Näitä hetkiä muistelen vielä monta kertaa myöhemmin. Iltoja istuen meidän huoneen pienessä mysig-nurkassa jutellen jutellen jutellen…

12. joulukuuta oli se maaginen päivä jolloin kaikki kokeet ja palautukset oli ohi. Ninni suuntasi Roomaan ja minä taas matkasin viikonlopuksi Firenzeen yliopistokuoron konserttiin. Firenze on ihana! Edelleen yksi lepparikaupungeistani Italiassa. Yhdessä Firenzen kuoron ja Ca’ Foscarin orkesterin  kanssa pidettiin konsertti ensin Venetsiassa ja viime viikonloppuna Firenzessa. Olen laulanut aiemminkin koulun kuoroissa, mutta tämä oli kyllä jotain aivan uutta. Venetsialle tyypillisesti kunnioitettiin kaupungin tunnetuinta säveltäjää Vivaldia ja harjoiteltiin Herran koko Gloria konsertto. 60 laulajaa, orkesteri ja valtava kirkko sopii aika hyvin yhteen.

Ja mitä nyt? Syyslukukausi on nyt ohi. Joulu lähestyy. Olen kotona. Kotona. Suomessa kotona ja se on ihanaa. Sanotaan että ulkomailla eläessä oppii arvostamaan omaa maataan ja se pitää kyllä paikkansa. Eikä tämä nyt tarkoita etten haluaisi asua Venetsiassa, ei. En tosiaankaan olisi vielä valmis tulemaan lopullisesti takaisin, en nyt kun italian puhuminen alkaa vihdoin pikkuhiljaa sujua. En nyt kun kaupungin kartan on pikkuhiljaa saanut päähänsä. Enkä nyt kun arki toisessa maassa alkaa vihdoin tuntua edes vähän pysyvämmältä.

Mutta on ihanaa olla Suomessa taas. Monelle ystävälle tämä syksy on ollut rankka ja aika kamaliakin asioita on tapahtunut. Ihana päästä vaihtamaan kuulumisia face-to-face. Tällä viikolla äitini myös täyttää pyöreitä. Koska joulu on niin lähellä päätettiin että kunnon juhlinta siirretään kesälle, mikä jätti minut pohtimaan millä kummalla voisin muistaa äitiä nyt. Koko viime kuukauden suunniteltiin isän kanssa minun Suomeen paluuta ja oli siinä äidin ilmeessä näkemistä, kun ilmestyinkin kotiin yhtä päivää luvattua aiemmin. Skumppaa ja itsetehtyjä turkinpippurimarenkeja!

Lopuksi pari kuvaa asioista, jotka sai minut maanantaina klo 3.20 herätyksen ja lentokentillä moneen kertaan jonottelunkin jälkeen hyvälle tuulelle:

Lentokoneen ikkunasta siintää tuttu maisema kaupungista järven päässä

Lentokentälle vastaan tullut ystäväni Julia oli taiteillut suloisen kortin <3

Nähdäänhän pian? Baci!